Oliko sattuma että hänen piti joutua uhriksi? Vai tarkoittiko isku sitä suurta laumaa, josta hän oli vain ensimäinen eteensattunut yksilö?
Hän oli aina sydämessään kärsinyt niiden puolesta, joita esivallan käsi kohteli kuin hengettömiä esineitä — nyt se rautainen koura lepäsi raskaana hänen itsensäkin päällä.
Ja hän tunsi kummallista pahoinvointia niin että vapisi ja värisi kuin haavan lehti, mutta samalla tahtoi rajulla voimalla ponnistautua ylös alennuksesta ja heikkoudesta.
Sorto ei ollut sattumaa — se oli järjestelmää, jonka takana piili yhteiskunnallinen järjettömyys. Ja vaino ei koskenut yksin häntä, vaan tuhansia. Ei ollut kyseessä yksin tämän päivän, tämän vuoden tai tämän miespolven menettelytapa, ilmiöt iskeytyivät sekä menneisyyden että tulevien polvien vaiheisiin.
Miksi ei, miksi ei kukaan nouse julistamaan uutta järjestystä? Ajan aalloissa pauhaavat tuhannet sävelet vinkuen kukin äänellään ja sulaen yhteiseen myllerrykseen: miksi ei tätä säveltä kajahda?
Maan oikeutta! Jalansijan pyhyyttä! Vetten ja rantain ja metsien raitista rakkautta! Ihmisen luonnon viettiä!
"Joka niemeen, notkoon, saarelmaan kodin tahtoisin nostattaa?"
Oh, mitä katkeraa ivaa tekikään vallanpitäjä runoilijan haaveesta!
Jokaisen niemen, jokaisen notkon, jokaisen saarelman ympäröitsi rautapiikkinen esteaita. Sitä ei näkynyt paljaalle silmälle, mutta se oli olemassa kaikissa olosuhteissa. Ja jokaisen ikihongan, jokaisen näreen ja tuoksuvan koivun kyljessä paistoi forstmestarien sakkotaulu!
Korven vapaus — orjuutta se olikin. Älä kajoa metsän kiveen — se ei ole sinun; älä laskeudu väsyneenä sammalelle maata, vuode on voimakkaamman; älä kuuntele metsän käkeä keväällä — sinua epäillään varkaaksi ja raiskaajaksi.