Oh, kuinka hän verisesti vihasi niitä voimia, jotka tahtoivat polkea ihmisen maan madoksi. Hän oli jostakin lukenut että typeryyttä vastaan jumalatkin turhaan taistelivat. Typeryyttä vastaan saattoi vain mieltänsä osoittaa. Ja mielenosotuksen kautta ainoastaan saattoi yksilö herättää toisia yksilöitä järjelliseen toimintaan typeryyden hävittämiseksi.
Pian siis mielenosotukseen — pian!
Ajan kello räikeästi soittaa — hän kuulee sen äänen, sen kuulevat tuhannet muut, mutta pelkäävät, pelkäävät, aina vain pelkäävät ja odottavat valmista ihmeen kautta, Jumalan välityksellä.
Jumalan? Eikö se sitten ole jumalaa, minkä ihminen tuntee sielussansa polttavan? Eikö pahan vastustus, eikö kapina kauniin puolesta ole jumalaa? Mutta heitä sitoo valtiouskonto, orjanoppi ja esivaltapelvon perinnöllisyys.
Pian, pian! Maan uumenista se kutsu ouruaa ja esi-isäin luut salojen kätköissä narskuvat — "jos kielin voisivat kertoa näkönsä vanhat puut", niin nuot, ammoin nukkuneet, uupuneet raatajat todistaisivat samaa.
Hänen isänsä? hänen äitinsä? hänen esi-isänsä ja esiäitinsä saivat kärsiä — miksei hän paranna, miksi ei hän kosta isänsä kohluja, maamonsa mahloja.
Kosta? Niin juuri!
Mutta millä tavalla? Ei, hän ei kykene, hän ei osaa eikä hän ymmärrä miten, milloin — hän vain tuntee että jotakin on tehtävä, jotakin repäisevää, suunnasta poikkeavaa.
Miten, mistä alottaa, mistä päästä käsiksi — ei hän tiedä, ei tajua itsekkään, tai miksi hyväksi? Onko se ehkä naurettavaa, lapsellista, raukkamaista ja hullunkurista — mutta hänen täytyy jotakin tehdä, johonkin ryhtyä oman sielunsa tyydytykseksi, oman kohisevan verensä vaimentamiseksi.
Pian, pian! Kello soipi yhä kiihkeämmin — hän kuolettaa järjen, yksilöllisen älynsä — jonkun vielä suuremman älyttömyyden tähden!