— — — — —
Herkko Tapio nauraa itsekseen ja silmät tuijottavat mustankiiluvina tyhjään ilmaan. Vaimo pakenee peljäten ulos naapuriin, mutta lapsi ei arastele isänsä silmiä, se tulee luo ja pyytää syliin. Ja äkkiä tempaisee mustapartainen mies pellavapäisen pienen olennon ylös ja painaen rintaansa vasten suutelee lasta hellästi.
— Sinun tähtesi! Ja juuri sinun tähtesi! huudahtaa hän ja vaipuu tyyntyneenä ahtaan asuntonsa nurkkaan pahaisen akkunan ääreen, josta ei taaskaan näy muuta kuin kauppiaan halkopino ja likainen takapiha.
17.
Hän ei voi mitään tehdä ja makaa päivät pääksyttäin kuumeessa nähden voimakkaita näkyjä itsestänsä ja vastustajistansa:
Kaukaa metsän sinervistä sisuksista, huikean pitkää männikköä kasvavalta hilpeältä harjanteelta, on kimahtelevinaan vihaisia kirveeniskuja.
Avopäinen, paitahihainen mies siellä lyödä lynnähyttelee, hehkusilmin tähdäten iskujaan, ja etäälle ympäriinsä kirpoilevat tuoreet, valkoiset, pihkantuoksuiset lastut.
Hän on metsässä ypö-yksin eikä seuraa kaipaa, vaikka työ, jota hän tekee, on raskasta ja vähintään kahta miestä vaativaa. Yksin hän raataa tavattomalla voimalla, nostelee painokkaita tuoreita hirsiä paljain käsin ja vyöryttää niitä läjään, julmasti vääntämällä pitkällä puukangella. Joskus hän ponnistaa niin että silmät päässä pullistuvat ja jokainen hermo ja jänne on äärimilleen jännityksissä ja veri karkaa kasvoille… Luulisi siihen repeävänsä, mutta tyynesti, huokaisematta ajaa hän otteensa perille, ja ainoastaan suupielet herkästi värähtelevät ja levinneissä sieraimissa sihisee kuuma ilmavirta sisään ja ulos.
Hän on siinä määrin työhönsä kiintynyt ettei kuule eikä näe mitään muuta kuin oman tehtävänsä: oman kirveensä kalskeen hän kuulee ja omat lastunsa lentävän huomaa, mutta metsänurkkijoita ei hän havaitse, ei hätkähdä sitäkään että hänen selkänsä takana seisoo punapartainen metsävahti, joka irvistäen kysyy:
— Mitäs mies siinä tekee?