Hän iskee sitä vihaisemmin kirveellään puuta, ei käänny päin eikä vastaa mitään, aivankuin olisi kuuro ihmispuheelle. Metsävahti kiertää varovaisesti hänen etupuolelleen, katsoo tuikeasti kohti, etsien vastakatsetta, ja tokasee uudelleen:
— Mitä tässä on tekeillä?
Mutta toinen ei vieläkään ikäänkuin kuule eikä pysäytä kirveensä toimintaa eikä nosta silmiään ylös tulijaan eikä edes osoita pelkoa. Se ärsyttää metsävahtia, joka on kruunun palvelija, ja tämä astuu pari askelta likemmäs, kalahuttaa kirvespohjalla jykevään, äsken veistettyyn hirteen, ja tiukkaa kolmannen kerran:
— Vastaa mies, mitä teet?
Silloin toinen hetkeksi herkiää heiluttamasta kirvestään, oikaisee selkänsä suoraksi ja vastaa ylpeästi, omituisesti naurahtaen:
— Metsäherralaa!
— Häh? tokasee vahti hämmästyneenä röyhkeästä vastauksesta, mutta siinä on mies taas jatkamassa työtänsä eikä näytä kiinnittävän ääressä-seisojaan minkäänlaista huomiota.
Metsävahti, joka entuudesta vähän tuntee tuota mustasilmäistä miestä, on kovasti ymmällä: hänen tekisi mieli näyttää virkavaltaansa kouraan tuntuvalla tavalla, temmata ase metsänkaatajan kädestä ja lausua kieltonsa jyrkästi ja viranomaisesti — niinkuin on kuullut esimiestensä lausuvan — mutta kun hän yrittää avata suunsa, säpsähtää hän toisen kirpeätä, tultatyöntävää katsetta ja, käsittämättä mitä tällä oikein on mielessä, hän vaikenee, pälyy ympärilleen kaadettuihin puihin, peräytyy ja, vielä hetken tuijotettuaan työtä tekevään mieheen, hiipii hiljaa pois.
Mutta kirveen iskujen ääni seuraa metsänvartijaa kauvas läpi metsän, kun hän juoksujalkaa lähtee livettämään kirkonkylään esimiehilleen keksintöänsä ilmiantamaan.
Metsänvartija Räisänen kiipeää läähättäen ylös virkatalon portaita ja pysähtyy lakki kourassa odotushuoneen ovisuuhun.