Mitä lemmentunteisiin ja suhteisiimme tulee, alan tulla siihen huomioon ja kokemukseen että kaikki rakkaus onkin vain kauheata heikkoutta ihmisessä. Kuta lujempi ja voimakkaampi ihminen on, sitä vähemmän kaipaa hän hempeyttä s.o. rakkautta. Uskokaa pois että n.s. rakkaus on ainoastaan sielun ja ruumiin heikkoutta eikä mitään muuta. Hyvästi siis. Kunnioituksella:
Sortimo Karm.
P.S. Huomenna matkustan takaisin pääkaupunkiin.
* * * * *
Suomen "Sodomasta ja Gomorrasta" maalisk. 8 p. 18..
Oi Nirvana, totinen ystävä!
Mitä olette Te minusta ajatellut itsepäisen vaikenemiseni aikana? Suruko, suuttumusko vai kylmä välinpitämättömyyskö on asunut Teidän jalossa sydämmessänne muistellessanne suomalaista tuttavaanne, jonka kanssa sallimus Teidät vei salaisiin sielullisiin suhteisiin, mitkä eivät koskaan unhoitu? Tunnen että itseksenne olette ajatellut tähän tapaan: "hän, minun suomalainen kiveni, olikin halvempi kuin koskaan olisin uskonut!" Eikö totta että olette näin tuntenut?
En mitään uutta luule voivani Teille itsestäni kertoa, vaikka Te sanotte olevanne huvitettu kaikesta. Saavuttuani tänne pääkaupunkiin maaseudulta (matkalla oli kauhea yö, ukkonen ja salamat keskellä talvea), oleskelin viikkokauden vailla omaa asuntoa erään toverini luona, joka asuu yksinäisessä talossa jyrkällä merenrantakalliolla, hiukan syrjässä kaupungista. Sieltä on mahtava näköala merelle, joka juuri niinä päivinä peittyi jäähän majesteetillisesti välkkyen auringonpaisteessa. Silloin olivat illat kuutamoisia, mutta kylmähköjä, ja palatessani iltaisin yksikseni kaupungilta yöksi tuohon satunnaiseen turvapaikkaani, olin tavallisesti synkällä tuulella: olinhan niin yksinäinen ja orpo kylmässä mailmassa, minulla ei ollut menestystä opinnoissani, kenenkään ymmärtämättä ja kohtalon vainoomana maleksin elämäni tietä — ikuinen ikävä rinnassa… en mihinkään kelvannut, minulla oli vain mielikuvitus, jota kaikki halveksien nauroivat ja nauraisivat vielä enemmän, jos tietäisivät kaikki… Ja minua pidettiin pelkurina sentähden etten uskaltanut elää kuten muut… Huokaillen menin joka-ilta levolle tuossa merenrantatalossa ja kauvan kuuntelin rajun pohjatuulen suhinaa aution huvilan nurkissa. "Mitä olinkaan taas tullut tänne pääkaupunkiin, päiväni kuluivat hukkaan enkä työhön pystynyt, vaikka kuinka koetin?" Alakuloisesti liekehtivän kynttilän ääressä lueskelin jotakin norjalaista runokirjaa, jonka olin sattunut käsiini saamaan toverini huoneesta; tämä herra ei koskaan iltaisin ollut kotona, vaan palasi tavallisesti myöhään yöllä ahkerasti kirjoittaen jatkoa aamupuoleen saakka kansalliseen teokseensa — hänellä on ihmeteltävät sielun ja ruumiin voimat. Mutta minä, minä en ollut mitään, minä en mitään ehtinyt, minussa ei ollut mitään ehyttä, ei edes ehyttä ilkeyttä.
Mutta kylliksi jo siitä, 1 p. helmikuuta muutin nykyiseen asuntooni kaikkine kamssuineni, kirjoineni ja huiluilleni. Tämä paikka on myös syrjässä kaupungista, erään sillan takana saaressa. Minulla on hyvä huone ja eräinen sisäänkäytävä. Täällä on sangen puhdasta ja hoito hyvä. Isäntäni on puolalainen tehtailija, naimisissa ruotsiapuhuvan suomettaren kanssa. Heillä on vain yksi tytär, joka on 18 vuotias ja kulkee yhteiskoulua; tulevana vuonna hänestä luultavasti tulee ylioppilas. Tahdotte tietenkin tietää, millainen tämä tyttö on. Sanonpa. Hän on sangen musikaalinen niin että soittelee kolmea eri soittokonetta ja oli tuonoin aivan hulluuteen saakka hurmaantunut italialaiseen oopperaseurueeseen, joka täältä läksi sinne Venäjälle. Tietenkin hän myös laulaa esim. Verdin Trubaduuria, Mendelssohnin Ave Mariaa, Santa Luciaa j.n.e. ja luulisi häntä tästä päättäen hyvin miellyttäväksi nuoreksi naiseksi. Mutta hänessä ei mielestäni ole ollenkaan sitä oikeata naisellisuutta, sitä, jotakin semmoista, mitä naisessa välttämättä täytyy olla ja vaikka hän laulaa tunteellisia lauluja, ei hänellä itsellään kuitenkaan ole mitään erikoista tunne-elämää, ei ole esimerkiksi mitään himoa romaaninlukuun, vieläpä hän rohkenee kaikkea sellaista itseviisaasti tuomitakkin — kaikki kaunokirjallisuus on muka valhetta, sancta simplicitas! — ja sentähden en juuri nimeksikään hänen kanssaan soinnu. No, ei hänkään minusta juuri välitä eikä minua kunnioita. Perheen kanssa olen yksissä ainoastaan ateriain aikana. Minusta tuntuu etten koskaan tällaisen helsinkiläisen perheen kanssa oikein tutustu enkä kotiinnu — toista oli siellä Venäjällä teidän luonanne. Täällä olen hirmuisen kylmä — eivätkä he koetakkaan minuun lietsoa mitään lämpöä. Niinpä istun siis enimmäkseen omassa huoneessani ja työskentelen, niin, nyt taas sentään saatan työskennelläkkin, taivasties kuinka monta päivää tätä kestää. Aamuisin usein käyn läheisissä metsissä hiihtelemässä. Helmikuun iltoina tulin tehneeksi muutamia laulujakin, vaikka olin pyhästi päättänyt etten moisiin nyt puutu niinkauvan kun lukuseikkani ovat retuperällä. Luen nyt kurssia epätoivon vimmalla ja hätääntyneenä — jospa käsittäisitte, kuinka hullunkurisessa ja surkeassa asemassa tämän tautta olen… Antaudun tuntemattoman vallan alle… en ensi kertaa elämässäni ole turhaan työskennellyt, jos minun huonosti käy; en ensi kertaa ole jäänyt vaivojen palkintoa vaille, jos kaikki hukkaan menee. Kenties on niin jotenkuten määrätty että epäonnistumiseni tautta on pakko lopultakin nöyrtyä, sillä minussa on paljon ylpeyttä ja kunnianhimoa. Ja minä halveksin ihmisiä…
Ah, Nirvana, entinen ystäväni, suopea sieluni, jolle niin paljon olen murhetta tuottanut, rukoilkaa puolestani, rukoilkaa 2 p:nä huhtikuuta klo 8 illalla (silloin on tutkintoni), pyydän Teitä. Ehkäpä Teidän rukouksenne auttaa. Minä tiedän että tämä on naurettavaa, mutta rukoilkaa kuitenkin.