Naurakaamme kaikelle! Samantekevää, — mitä Teille kirjoitan.
Jokaisessa sanassa Te jotakin vainuatte (mutta minä en osaa
Teidän kieltänne hyvin, huomatkaa toki sekin).
Olen suutuksissani nyt; runollisestiko suutuksissa? — en tiedä. Itseeni minä enimmin olen vihastunut. Eikä minua lohduta saada näin kirjoittaa, vaan kirjoitan kuitenkin, vastailen muka kirjeeseenne. Kiitos siis kirjeestänne! Mainio kirje se minulle oli! En minä ole juovuksissa. En minä ole suutuksissa. Olenko hullu? En, jumalavarjelkoon. Te olette tietysti oikeassa. Missäkö minä vietän tulevan kesäni? kysytte Te. Haudassa, haudassa, armas Nirvanani! Siellä on niin pehmoista ja lämmintä. Saattakaa minut sinne, armas! Ja itkekää, nyyhkyttäkää hyvin hiljaa, jotta en heräisi. Oletteko valmis? Kiitän Teitä suuresti, olette aina ollut minulle niin hyvä. Ette koskaan ole kostanut pahaa pahalla…
Mutta miksi kuollakkaan? En tahdo kuolla. Kuolema on kamala. Mutta elämä — Teidän kanssanne — ihana. Vaan Te olette siellä — ja minä täällä eikä siltaa välillä ole.
"Sammunut rakkaus?" muistan Teidän kirjeestänne.
Ei! Te olette erehtynyt. Minä en ikinä Teitä unohda. Kuuletteko?
Jääkää hyvästi. Teitä rakastava
Solmu Sortimo eli kuten tahdotte monsieur Karm.
* * * * *
Suomesta joululoman aikoina.
Arvoisa Ystävä.
Aikomukseni on nyt lakata kirjoittamasta Teille ruikuttavia kirjeitäni. Minua itseänikin jo hävettävät. Siispä tästälähtien, kun surumieli minut valtaa ja sieluani repii epäilys ja elämäänkyllästys, lupaan olla tarttumatta kynään Teille murheitani muka purkaakseni. Se näet ei ensinkään kannata. Aijon purra hammastani ja itkeä niin ettei yksikään nainen sitä kuule. Sillä tietenkin minäkin tahdon olla mies ja menetellä miehevästi. Oo, kuinka me miehet osaamme olla "mieheviä", jos vain tahdomme.