Nirvana Eidmann.
* * * * *
Suomesta, "Kivien ja kantojen maasta" marraskuun 24 p. 18.. */
Nirvana, ystävä armahin mailmassa!
Juurikaan luin kirjeenne. En uskonut että Te niin ivallisesti osaisitte kirjoittaa! Näyttää siltä kuin emme enää toisiamme vähääkään ymmärtäisi. Ja jollen olisi niin terve kuin tällä hetkellä olen, niin minä Teidän pilkallisista sanoistanne olisin joutunut epätoivoon ja kironnut Teidätkin iäksi.
Nytkin kiroon itseäni tällä huonolla hetkellä. Te vihaatte minua — ainakaan ette rakasta. Eikä kummakaan — olen eriskummallinen houkkio vailla omaatuntoa, vailla tervettä järkeä. Jääkää hyvästi! Mutta sentään, kun mietin: olisittehan voinut lähettää tuon "ilkeän kirjeeni" takaisin. Pyydän Teitä: tehkää se vieläkin. Ja olkaa hyvä: viskatkaa muut kirjeeni tuleen, jotteivät Teitä kiusaisi. En tahdo olla viattomien kiusaaja, en tahdo turmella enkä tappaa Teitä sanoillani.
Jääkää hyvästi! Me olemme toinen-toisellemme ventovieraat. Emme käsitä toinen-toisemme leikinlaskuakaan.
Te olette eheä luonne — minä rikkonainen. Te näytte tietävän miksi elätte — minä sitä en tiedä. Te olette taivaan lapsi — minä lienen joku ruhjokas helvetin sumusta. Eroitus on todellakin suuri. Minä rakastin Teitä katkerasti — minä Teidän sydämmenne särjin.
Anteeksi en pyydä. Minä olen "kivi", kuten itse olette minua nimittänyt: Kivi ei pyydä anteeksi koskaan, vaikka siihen kuinka kipeästi joku loukkaantuisi. Ja kukapa kivelle anteeksiantaisikaan? Ei kukaan — ei ainakaan nainen, jonka suonissa virtailee ylpeä veri.
Minä voisin nyt itkeä, mutta en tahdo itkeäkkään. Särkyköön kaikki tässä kirotussa mailmassa. Kivettyköön naisenkin sydän, joka voisi lievittää — niin, se on ainoa, mikä voisi pehmittää meitä huonoja miehiä. Mutta elkööt he itse tästä tietkö. Elkööt tietkö, mikä voima ja vaikutusvalta heillä olisi meidän ylitsemme, jos he tätä oikein käyttäisivät.