Viides vuosi on vierimässä siitä kun ylioppilas Solmu Sortimo Karmin ensimmäinen vakava lemmenleikki sattui tapahtumaan siinä pienessä venäläisessä kaupungissa, missä satakielet olivat laulelleet ikkunain alla ja missä rosvot öisin olivat kiipeilleet itse ikkunoissa. Ei ollut hän luullut sinne enää koskaan takaisin palaavansa, ei koskaan enää näkevänsä Nirvana nimisen naisen kasvoja, mutta ihmeellinen kohtalo, joka ihmislasta viskelee vastakkaisten rantojen välissä, oli toistamiseen hänet ajanut laajaan Venäjänmaahan, vieläpä sijoittanut vuosikaudeksi asumaan erääseen mustanmullan seudun suureen yliopistokaupunkiin. Ja kun Suomen joulu taas alkoi lähestyä ja slaavilaisen troikan kulkusten kilinä kaikua läpi viilenevän ilman, silloin heräsi hänen yksinäisessä sydämmessään — hän näet oli yhä naimaton nuorimies — omituinen halu vielä kerran poiketa tervehtimään vanhoja ystäviä, ja hän päätti — ensin siitä ilmoitettuaan iloisesti hämmästyville Eidmann-sisaruksille — viettää joululomansa tuossa nuoruutensa muiston hiljaisessa sopukassa. Oli joulukuun 15 päivä, kun juna häntä läksi kiidättämään pitkin sitä vähäliikkeistä haararataa, jonka päässä sijaitsevaan pikkukaupunkiin hän oli rautatiepilettinsä lunastanut.
Solmu Sortimo Karm ei ollut syvemmin tehnyt itsellensä selkoa, miksi vielä tahtoi tavata entistä ystävätärtään. Hänen mielessään leikitsi ehkä kuvia sellaisia, jollaisia voi liikkua ainoastaan sellaisen nuoren miehen sielussa, joka alati haaveksii huimaavia odottamattoman onnen unelmia, samalla kun pelkää todellisuuden kouristavia katkeruuksia, joita nautinnonhalussaan jo on saanut maistaa.
— Milloinka olemme perillä? kysyi hän konduktööriltä, joka jo kulki matkalippuja takaisin keräillen.
— Täsmälleen kymmenen minuutin kuluttua, baarin, — vastasi parrakas konduktööri, — lisäten ystävällisesti: — Herra taitaa olla ensi kertaa matkalla meidän kaupunkiimme?…
Mutta suomalainen ei kysymystä näyttänyt kuulevan. Tieto pian toteutuvasta mielihaaveesta oli hänet äkisti säpsähyttänyt ja pannut vaipumaan omituiseen tunnelmaan, jota voisi nimittää ihmisen hiljaiseksi rukoukseksi tuntemattoman elämänkohtalon ratkaisijan edessä. Hän rukoili siinä voimaa kiusausta vastaan, jonka pitkällinen kärsimys hänessä oli synnyttänyt, päättäen olla "niin hyvä kuin mahdollista", jotta taas puhtaalla omallatunnolla voisi palata takaisin. Hän tiesi olevansa arveluttavalla retkellä… Häntä odotti hyvännäköinen, jalo nainen, joka häntä salaa rakasti, mutta jota kohtaan hänen lemmentunteensa, uuden liekin polttamana, välttämättömyyden pakosta vähitellen olivat sammuneet… ja takana — tai oikeastaan mukana — oli sellaisia kärsimyksiä, joita ei tämä nainen voinut ymmärtää…
Juna vihelsi kimeästi ja pysähtyi jyristen. Matkustaja hiukan kummasteli sitä ettei tavannut ketään vastaanottajaa asemahuoneella, mutta päätti tämän tyhjyyden sopimattoman sään syyksi. Hirveässä lumimyrskyssä ajoi herra Karm asemalta läpi kaupungin. Oli sunnuntai-ilta. Ajuri seisautti hevosensa kinokseen kaksikerroksisen kulmarakennuksen eteen, jonka alaikkunat olivat kadun tasalla. Valkoisten uutimien läpi hohti lampunvalo. Solmu Sortimo näki kaiken ikäänkuin unessa… Suuri hiljaisuus vallitsi. Kaikki oli niin outoa ja kuitenkin tuttua — tässä hän asui, tuossa oli sama ikkuna, jonka laudalla hän oli istunut ylioppilaslakki päässä ja soitellut huilua kesäiltoina…
Solmu Sortimo painoi ovikelloa. Hän sai kahdesti soittaa ennenkuin tultiin avaamaan. Lumisena työntyi matkustaja sisään. Avaaja oli Nirvana…
Eivät he syleilleet toisiaan, vaikka jotain sellaista olivat kumpikin mielessään kuvitelleet. Solmu Sortimo vain katsahti Nirvanan kasvoihin ja tajusi että tämä oli sama kuin ennenkin — muhkea ja vakava, jalonlempeä ja ylevä, puhdas ja hellä… Hellä loiste silmissä. Hän ei ollut muuttunut. Solmu Sortimon äkillinen saapuminen oli Nirvanan naissydämmelle tärisyttävä ilmiö. Olihan saapunut hän, hän, mies, jolle vuosikausien sydämmen haaveet olivat uskotut, salaisimmat sielun kaihot tunnustetut… Mutta Nirvana osasi salata tunteensa. Kun tulija astui saliin tervehtiäkseen vanhaa leskikenraalitarta, oli hän ystävättärensä katseesta huomaavinaan tuskallista jännitystä ja epätietoisuutta, miten käyttäytyi äidin edessä. Mutta tuo ilme katosi seuraavassa silmänräpäyksessä ja heidän kaikkien kesken alkoi tavallinen, tuttavallinen puhelu, jota ei enää vieras kielikään vaikeuttanut.
Solmu Sortimo kummasteli itseänsä: kuinka ihminen voikin niin kuivasti käyttäytyä aivankuin ei hänen ja Nirvanan välillä olisi ollut mitään erinomaisempaa? Hän kummasteli sitä ettei hänen sydämmensä tykyttänyt sen kiihkeämmin etteikä entinen lemmenliekki äkisti leimahtanut ilmituleen riutuneesta hiiloksestaan. Mutta samalla tunsi hän jonkunlaista ylpeyttäkin että nyt oli tullut tämän naisen eteen elämää kokeneempana miehenä, joka kantoi povessansa toivotonta rakkautta — toistakin naista kohtaan… eikä enää luullut voivansa syttyä… Ja kuitenkin hänen sydämmessään piili jotain lämpimämpääkin — entisenlaatuista kunnioitusta sitä naista kohtaan, joka niin valtavasti kerran oli vaikuttanut nuorukaiseen, jota hän platoonisesti rakasti ja joka oli ainoa miesten joukossa, joka tuon ylpeänsiveän sydämmen oli lämpimästi pannut väräjämään, — nuorukainen, jolle tämä komea nainen oli uskonut pyhimmät, salaisemmat tunteensa ja hänen seurassaan tahtonut elää koko elämänsä, joskohta — ainoastaan henkisen rakkauden puitteissa. Tämä nuorukainen oli ollut Solmu Sortimo Karm! Sadat miehet olisivat pitäneet itseänsä onnellisina, jos heitä olisi kohdannut sellainen lämpö ja huomio tuon ruhtinatarryhtisen naisen puolelta…
Mutta nyt? Elämä oli parina viime vuotena kovasti kouristellut entistä kiharatukkaista nuorukaista, antanut korvapuustin korvapuustin perästä ja tehnyt hänestä ei ainoastaan naisen tähden kärsivän, vaan myös naista ankarasti arvostelevan olennon. Ja hän arvosteli ankarasti myös häntä, Nirvanaa…