Solmu Sortimo Karm istui tuossa pienessä matalassa salissa entisen ystäväpiirin keskessä ja yhä ihmetteli salaa itseänsä. Hänelle näytettiin albumeja ja kerrottiin vilkkaasti kaikista Eidmannien perheessä sillä-aikaa asuneista suomalaisista. Kaikki tämä viehätti häntä oikeastaan kovin vähän. Jumalankiitos että nuorin sisar Olinkka vapaaherratar Armendorfin kanssa oli matkustanut Pietariin — sitä neitoa kohtaan oli Solmu Sortimo viisi vuotta sitten tuntenut hillitsemätöntä vastenmielisyyttä. Kaikki oli hänen tuloaan varten nähtävästi vartavasten näin sovitettu ja järjestetty jotta hän saisi rauhassa kohdata entisen rakastettunsa. Ja Nirvanan itsensäkin vuoksi… Mutta monsieur Karm ei ollut tätä huomaavinaankaan.
Ei hän oikein uskonut vielä että todella oli täällä? Ilmiö ei ollut hänelle vielä selvinnyt. Tuntui kovin omituiselta, eli kuin unessa, katseli ympäristöä kuni savun läpi… tuoko tuossa todella oli hän, Nirvana Napoleonintytär? Hänenkö sointuva äänensä Solmu Sortimoa vastaan kuului, hänenkö syvät muinaisgermaanisesti sinervät silmänsä ne olivat, jotka tyynesti ja lujasti häneen tähtäsivät?
Ja hekö tässä istuivat, he kaksi, jotka niin monta vuotta olivat olleet salaisessa kirjevaihdossa? Ihmeellinen oli elämä, kun sitä menneisyyden varjossa mietiskeli…
— — —
Nirvana sulki oven ja Solmu Sortimo jäi yksikseen pieneen huoneeseensa. Oli maatamenon aika. Nuorimies katsahti vuoteeseen ja tunsi siinä saman kauniin peitteen, jonka Nirvana oli lähettänyt hänelle silloin kun hän oli asunut vapaaherrattaren luona ja kerran tullut valittaneeksi vilua öisin. Vuode oli siisti, mutta… oi kauhistus — äkkiä sattuivat hänen silmänsä pitkin vuodetta juoksevaan russakkaan. Silmänräpäyksessä muuttui hänen runollinen mielialansa. Russakoita täällä? — hänen kodissaan? Ehkä ei olisi pitänyt tämmöiseen kääntää huomiotansa, mutta hän käänsi kuitenkin, ikäänkuin todistaakseen itselleen kuinka jonnijoutavat arkipäiväiset pikkuseikat mailmassa sotkivat ja häiritsivät elämän vakavaa puolta. Heti kun Solmu Sortimo oli tämän kuusijalkaisen elukan huomannut, huomasi hän myös että huone, jossa hänen oli määrä koko joululomansa asua, kaikissa suhteissa oli hänelle sopimaton — äärettömän pieni ja ahdas se oli, niin ettei tiennyt, mihin tyhjentää täydet matka-arkkunsa. Tässä oli epäterveellistä maata ja mahdoton tehdä työtä. Joskohta jotakin kodikasta, jotakin "ujutnoa" oli moisissa nukkekammareissa. Mutta tässä ei miehinen mies saattanut nukkua. Ja nukkuminen — se oli puolet elämää. Sitten häiritsi herra Karmia myös se että ohuen lautaseinän läpi kaikki äänet talonväen puolelta kantautuivat hänen herkkiin korviinsa. Samoin täältä sinne. Eipä hän olisi uskonut että näin epämukava saattoi olla entisen oman armaan koti? Ilmaa vähän, valoa niukasti. Ja kuitenkin oli tämä sama huone, jota hän ennen oli pitänyt paradiisin esikartanona, pyhäkkönä, missä niin monta kertaa oli istunut autuaallisen onnellisena? Silloin syreenit, jasmiinit, niinipuut kukkivat ja satakielet lauloivat läpi yön! Silloin oli ollut kesä — nyt oli talvi.
Lumimyrsky raivosi ulkona pimeydessä. Levottomia unia näki Solmu Sortimo eikä hän loppuyöstä ollenkaan saanut unta, vaikka oli matkasta väsynyt. Aamulla tunsi hän jonkun elukan taas juoksevan — pitkin käsivarttaan…
Tatjana neiti oli hänelle illalla selittänyt, kuinka heillä, von Eidmanneilla, kaikki muka oli siistiä ja puhdasta. Mitä, jos puhuisi heille russakoista ja kirpuista? Loukkaantuisivatkohan — entiset ystävät? Tämä oli kiusallinen asema…
Mitä oli hänen tekeminen? Voiko hän jäädä moiseen hiirenpesään koko loma-ajakseen, vai pitikö lähteä pian pois ja kiiruhtaa jouluksi kotimaahan? Hän tahtoi odottaa erästä kirjettä, pannen asian siitä riippuvaksi.
Solmu Sortimo, tuo entinen "rakastettava monsieur Karm" antoi — huonosti nukuttuaan ensi yönsä — noille ystävällisille ihmisille peräti epäkohteliaita vastauksia niin että hänestä itsestäänkin tuntui että kaikkien täytyi kohta pitää häntä vallan karkeana ja hävyttömänä ihmisenä. Muun muassa arvosteli hän ruokia, joita Tatjana neiti hänelle entiseen tapaansa iloisesti tarjoili. Tuo suomalainen ystävä uskalsi suoraan lausua, mikä hänelle muka oli epäterveellistä syötävää ja mikä ei. Tuossa talossa ei vähääkään ymmärretty, mitä merkitsi ravintokysymys hermosairaalle ihmiselle! Ennen kaikkea: nuot hyvät ihmiset eivät käsittäneet että hän, jota heillä oli kunnia nähdä luonaan, todella oli hermosairaan tittelillä varustettu herrasmies. Sangen kiusallinen asia —.
Nirvana Napoleonovna pyysi Solmu Sortimoa mukaansa kävelemään "asioilleen", kuten hän sanoi. Lumimyrsky oli lakannut, kadut olivat valkoisenhohtavat ja pikkukaupungin ilma suurkaupungin lian jälkeen tuntui suomalaisesta raikkaan-puhtaalta. Mutta mitä heillä kahdella oikeastaan oli puhumista toinen-toiselleen? Solmu Sortimo puolestaan oli päättänyt olla koskematta entiseen suhteeseensa. Vaan toinen ikäänkuin näytti odottavan jotakin… avausta…