Ilta jo pimeni eikä hän vieläkään tietänyt mitä oli tehtävä — —.
Silloin Nirvana, nähden ystävänsä kummallisen kärsimyksen ja sisällisen levottomuuden sekä aavistaen että tämä sieluntila tunti-tunnilta yhä oli paheneva, jollei muutosta tule, äkkiä itse kehoitti Solmu Sortimoa matkustamaan pois ja "jättämään kaikki".
Oli ainoastaan kaksi tuntia yöjunan lähtöön ja huomenna oli joulunaaton aatto.
"Nyt tai ei koskaan!" Jääminen satakielten ja rosvojen kaupunkiin merkitsi Solmu Sortimolle tällä hetkellä: Nirvanaa ja yhä jatkuvia kärsimyksiä — poismatkustaminen Suomeen merkitsi: itsensä irtirepäisemistä johonkin tuntemattomaan itsetoimintaan ja elämään, johon tie käy yli kärsimyksen ruumiin, ruumiin, joka ikäänkuin makaa tapettuna synkässä metsässä ja josta ei tiedä, kenenkä tappama se on tai mikä salainen seikkailu tähän ilmiöön liittyy.
Hän päätti lähteä. Kuin salamanisku tämä päätös imeytyi hänen sieluunsa ja seuraavassa silmänräpäyksessä rupesi hän syytämään purettuja tavaroitaan takaisin matka-arkkuihin.
— Minä lähden! sanoi hän ja Nirvana nyökkäsi hänelle lempeästi päätänsä.
Hänessä riehui yhtaikaa sekä innostusta että kamalaa ahdistusta. Viimeisellä tunnilla, mikä vielä oli jälellä junan lähtöön, tahtoi hän korjata kaiken edellisten päivien käytöksensä Nirvanaa kohtaan. Mitä hirveätä pahaa hän oikeastaan oli tehnyt, sitä ei hän nyt joutanut punnitsemaan. Kaikki vain hehkui hänen sydämmessään, hän oli pelkkää tunnetta ja sielua nyt, koko mies. Hän pyysi ystävältään liikuttavasti anteeksi ja heltyi niin helläksi ja hienokäytöksiseksi että kaikki hämmästyneinä katsoivat häneen ikäänkuin uuteen ihmiseen. Ja joku kuului hiljaa nyyhkivän seinän takana — että koko perheen niin mieluinen ystävä kovin pian lähtee pois. Viikon päivät vain viivyttyään!
Solmu Sortimo ei todella ollut milloinkaan ennen saanut mitään matkustustaan niin äkkipäätä päätetyksi kuin nyt…
Nirvana hänet saattoi rautatieasemalle. He ajoivat samassa reessä pitkin pimeitä solakatuja istuen rinnakkain. Arkaillen katsahtelivat toinentoistaan silmiin ja ymmärsivät yhtaikaa: "nyt tai ei koskaan" Nyt —! mutta mikä pidätti? taivaan voimatko heidän välillään tukkelehtivat?… Solmu Sortimo — iso, parrakas mies — oli jokahetki tyrskähtämäisillään itkuun. Hän tunsi selvästi että viimeinen sielujen yhdyssäije oli liukumassa hänen käsistään kuni iäksi katoava pyhyys… Mutta ei kumpikaan hievahtanut, kumpikin kuunteli ääneti oman sydämmensä sykintää. Jotakin vain solahti hiljaa herra Karmin käteen ja ääni kuiskasi hänen viereltään:
— Lukekaa vasta sitten kun juna on liikkeessä! Solmu Sortimo hyppäsi ylös reestä, riensi ostamaan piletin, toimitti tavarat ripeästi makuuvaunuun ja hyvästeli kohteliaasti von Eidmanneja, joita oli asemalle saapunut muitakin paitsi Nirvanaa.