Solmu Sortimo kuunteli ihmetyksissään.
— Se mies rakastaa yksikseen kahden edestä! lisäsi Nirvana.
— Kuka se on?
Mutta Nirvana ei tarkemmin selittänyt. Asiat jäivät Solmu Sortimolle arvoitukseksi. Vai oliko Nirvanan sanoissa leikkiä ja hän tahtoi ainoastaan kääntää katkeran ystävänsä huomion muuanne?
Näin puhellen ja keskustellen palasivat he vihdoin taloon, jossa jo toiset perheenjäsenet näyttivät menneen levolle, sillä oli jo myöhä.
Solmu Sortimo yksin jäätyään makuukammioonsa tunsi omantunnon vaivoja kaikellaisista poistyöntävistä sanoista, joita muisti päivän kuluessa Nirvanalle syytäneensä. Hän ripitti itseään: "Onkos minulla, sisällisesti repaleisella orvolla, varaa kadottaa tällaisia ystävyyksiä, joista kuninkaatkin ylpeileisivät? Ei! minä hellyn, minä sulan jo, minä kadun, olisin valmis heittäytymään hänen jalkoihinsa ja pyytämään anteeksi… Hyvyys herää minussa. Ja hänen, Nirvanan, täytyy tuntea minun hyvyyteni!…"
Näihin mielihauteisiinsa hän nukahti ja nukkui hiukan paremmin kuin edellisenä yönä.
16.
Kun Solmu Sortimo seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, heräsi, ei hän tiennyt mitä illalla tapahtuisi. Turhaan oli hän odottanut kutsumuskirjettä Suomesta. Kaikki siellä olevat ystävät näyttivät hänet unhoittaneen, ei kukaan tuntunut piittaavan siitä, missä hän, maanmaleksija, jouluaattonsa viettäisi — hänen entinen oma kotinsa kaukana sisämaassa oli äskettäin hajonnut — eikä hän ollut saanut vihiäkään siitä, minne ne ihmiset, joiden luona hän viimeksi ennen Venäjälle lähtöään oli löytänyt turvaa, olivat joutuneet. Jos hän nyt lähtisi liikkeelle, niin ei hän tietäisi, minne pilettinsä lunastaisi Suomen rajalle päästyään. Ja kuitenkin Venäjän luminen aro hänen jalkainsa alla ikäänkuin poltti, ja hän, joulun ollessa ovella, kaihoten himoitsi kohti kotoisempaa pohjolaa.
Koko päivän oli hän kauhean tuskallisessa sieluntilassa ja hänen sydäntään kirveli salainen ajatus jättää Nirvana, jonka suhteen hänellä oli niin paljon omituisia omantunnon vaivoja — mistä ne kaikki tulivatkin, ei hän itsekään ymmärtänyt.