— Vaan jos tekisin sinut romaanissa terveemmäksi kuin olit, hyvä veli? ehdotin minä yhä vastustaen.
— Se olisi valhetta! huudahti hän kiihkeästi.
— Kirjailijan tulee ennen kaikkea pysyä totuudessa ja esittää ainoastaan tosiperäisiä ilmiöitä.
— Mutta, rakas ystävä, kuka tässä mailmassa totuudesta ja todellisuudesta välittää, jos se on surkeata?
— Aina on niitä, jotka sille osaavat arvonsa antaa hiljaisuudessa! Ainakin ne, jotka itse ovat kokeneet jotain samansuuntaista — vastasi lehtori.
— Mutta esteettinen vaikutus, hyvä veli…! koetin yhä väittää.
Toverini huitasi vain kämmenellään ja sanoi jonkun murhaavan sanan taiteesta ja esteetikoista, vieläpä herroista arvostelijoistakin.
Tämänkaltainen oli meillä keskustelu lehtori Karmin kanssa.
Nyt, kun hän on poistunut elävien joukosta, olen uudelleen lukenut hänen päiväkirjansa ja kirjeensä sekä muistellut tuota keskusteluamme. Ja vaikka yhä olen epäillyt noiden paperien kelpaavaisuutta miksikään kaunokirjalliseksi aiheeksi, olen niiden nojalla kuitenkin — siten kunnioittaen vainajan nähtävästi pyhiä muistoja — kyhännyt kertomuksen, minkä juuri edellä olen lukijoille näyttänyt.