— Minäkö en olisi tahtonut? kivahti nuorimies kiivaasti. — Te luulette minusta ihan päinvastaista. Mutta se minun täytyy tunnustaa että hieman epäilin että te vain leikillä olitte suvainnut määrätä kohtauksen kanssani!
— Miksi niin ajattelitte?
—… Mutta antakaa nyt toki anteeksi!
— En anna! sanoi Nirvana Napoleonovna äänellä, josta toinen ei saanut selvää, oliko se leikkiä vai täyttä totta. — Jos olisin teidät, petturin, tavannut kahta tuntia myöhemmin siitä kun ette tullut, niin olisi meistä tullut viholliset ikiajoiksi.
— Miten niin?
— Olen siksi tulinen luonnoltani.
— Minä ymmärrän teidät, Nirvana Napoleonovna!
Silloin vasta lauhtui ylpeän naisen mieli ja hän loi hienonhivelevän ystävänkatseen suomalaiseen nuorukaiseen. Tämän ruskeat, suuret silmät katsoivat polttavasti ylös uhkearintaiseen naiseen.
— Opettakaa minua rakastamaan ihmisiä, niin tulen onnelliseksi, — sanoo hetken kuluttua Solmu Sortimo.
— Kolme vuotta aikaisemmin se olisi onnistunut — ei enää, — vastaa
Nirvana merkitsevästi.