Nirvana Napoleonovna huoahti.
— Olette ensimmäinen nainen, joka minua kokolailla tuntee, virkkoi ylioppilas ikäänkuin joku romaanin salaperäinen sankari. — Te muistatte kuinka ensi tutustumalta sanoin että näette ihmisen läpi. En tahdo kieltää: te olette ihmeellisin sieluntuntija, mitä tähän asti olen kohdannut, mutta älkää panko pahaksenne, jos sittenkin uskallan epäillä, tunnetteko minua vielä perinpohjin. Mitä te minusta oikeastaan tiedätte?
— Olen jo ennen kuvannut teidän luonteenne. Enempää en tahdo sanoa.
Te kyllä itse jo tiedätte, mitä minäkin tiedän…
Taas oli hetken vaitioloa kummaltakin puolelta.
— Nirvana Napoleonovna, pidättekö minua normaalina? kysyi ylioppilas.
— En! Normaali-ihmisenä pidetään sitä, joka seurassa aina on samallainen, aina iloinen, ei koskaan surullinen. Se, joka sureksii, on epänormaali.
— Niin, tiedänhän itsekkin että olen epänormaali, — saneli toinen synkistyen. — Enkä ainoastaan sitä, vaan senkin että olen likellä mielipuolta. Tuntuu usein kuin tulisin hulluksi ja sitä ikäänkuin odotankin…
— On vaarallista ajatella noin, herra Karm. Jos sitä alituisesti hautoo, voi todella niin käydä. Heittäkää luotanne moiset mietteet!
— Miten heittää? Joka-hetki tunnen, kuinka olen erilainen kuin muut ja naurettava. Tunnen vallan hyvin itseni, vaikka ette näy uskovan. Jokaista sanaani, jokaista tekoani, jokaista liikettäni minä jälestäpäin ajattelen, ja tiedän aina, mitä mikin oli, miltä se näytti muista, miltä kuului ja mitä he tunsivat tai mitä ajattelivat minusta…
— Aina te vain itseänne ajattelette! Te rakastatte vain itseänne. Te ette muista välitä. Ette koetakkaan tehdä muiden elämää iloiseksi — aina vain oma itseys teillä on etunenässä!