Emäntä, vapaaherratar Armendorf, ilmaantuu kadulla käveleväin herrain rinnalle avopäin juttelemaan. Todentotta hän on vapaaherratar, vaikka asuukin noin matalassa talossa! Ja he kulkevat sivu naapuritalon, joka on yhtä matala ja jonka ikkunat myös ovat auki ja josta lampun valo kaihtimien takaa hauskasti hohtaa.
Suomalainen katselee, kuuntelee kaikkea ympärillään, uneksivin katsein. Kuni aavistamattomien elämänsatujen kangastuksia heijastelee hänen suurissa, ruskeissa silmissään.
Äkkiä avautuu kulmatalon pieni jalkaportti ja siitä pujahtaa katukäytävälle naisolento. Vapaaherratar kiiruhtaa esittelemään suomalaiselle nuorimman sisarensa. Nuori, venäläisen näköinen neiti alkaa liukkaasti puhutella suomalaista. Tämä pyytää anteeksi ettei vielä osaa outoa kieltä.
— Olkaa huoleti! Pian minä teille opetan venäjänkielen salaisuudet! huudahtaa neito palmikkoaan vallattomasti huiskauttaen ja alkaa tehdä tavanmukaisia kysymyksiä, milloin herra suomalainen on paikkakunnalle saapunut… sekä lausuen hänet tervetulleeksi.
— Me baronessan kanssa odotimme teitä sydänyöhön saakka eilisiltana, — selittää se nuori neiti. — Mutta te ette tullut?
— Ajoin kievariin yöksi… sopertaa ylioppilas, ja hänen tummat, runsaat kiharansa, jotka pursuavat hänen lumivalkoisen lakkinsa alta, somasti häilähtävät…
— Sitten näin teistä untakin yöllä! ilmoittaa nuori venakko salaisesti ihaillen muukalaisen herran kaunista, solakkaa ja kookasta vartaloa ja tavotellen tämän katsetta, mutta suomalainen pitää silmänsä ikäänkuin verhottuina antamatta polttaa outoa naista.
— Vai niin! vastaa hän ainoastaan.
— Saattepa nähdä että meistä tulee pian hyvät tuttavat!
Naapurin utelias neiti lausui kohteliaasti hyvää-yötä, sopotti vielä jotain vapaaherrattaren korvaan ja riensi sitten sukkelasti kotiinsa.