Pukeutuessaan hän ajatteli: mistä elämäänväsymys riippuu? "Jos ihmiset aina harrastaisivat ruumiinsa hoitoa, ei koskaan olisi elämäänväsymystä", arveli hän. Ja muisti samalla että Nirvana Napoleonovnakin oli sanonut olleensa elämäänväsynyt — nuorena tyttönä. Siinä määrin elämäänväsynyt että oli tahtonut päästä luostariin, mutta vanhemmat olivat sen jyrkästi kieltäneet.
"Hänkö kylmän luostarin muurien sisään, iäksi piiloon mailmalta — hän, itse puhtaus ja hyvyys, jalous ja lempeys? Ainoastaan likaiset, pahat ja säälimättömät sielut joutavat katumuksessa kuivettumaan kolkkojen muurien keskellä. Sellaisia ei kukaan kaipaa!"
Solmu Sortimo oli siinäkin näkevinään kohtalon sormen ettei tämä nainen, jota hän jokapäivä ajatteli, ollut joutunut luostariin.
— — —
Nirvana Napoleonovnan syntymäpäivänä ei von Eidmannien asunnossa vanhan perhetraditsioonin mukaan saatu tehdä työtä; kaikki naiset olivat jo aamusta aikaisin juhlavaatteisiin pukeutuneet ja vanha hopeahapsinen kenraalinleski antoi tytärtensä ymmärtää että muori tänä päivänä suvaitsi vieraita.
Solmu Sortimo oli heti noustuaan juossut kylpylaitoksen tarhuria puhuttelemaan ja löysännyt kukkarostaan pienen setelin, josta oli se seuraus että tunnin kuluttua juoksupoika päivän sankarittarelle toi hyväntuoksuisen kukkaisvihon valkoisia, punervia ja tulipunaisia ruusuja, samalla aikaa kun suomalainen ylioppilas toisessa paikassa, kirjansitomossa, jo oli löysäämässä toistakin seteliä kieliopintorahoistaan. Hänen tarkoituksensa oli hämmästyttää ystäväänsä tänä päivänä ja sentähden hän jo edeltäpäin oli tilannut sinivalkoiset korukannet käsinkirjoitettuun käännökseensä omia runoja; niihin kansiin hän oli liimauttanut omaleikkaamansa kullanvärisen Suomen vaakunan. Juutalainen kirjansitoja oli hänen sieluntilansa oivallisesti ymmärtänyt — sitä todistivat tämän merkillisen suomalaisvenäläisen kronikan kaikki värit. Tulipunaiselle kansilehdelle kirjoitti Solmu Sortimo omistussanat "jalolle ystävälle" liittäen otteen Pushkinin Oneginista (39 luku). Sitten hän, parransänki leuvalta sileäksi ajeltuna, yllään vaalea kesäpuku, kiiruhti aarre kainalossaan kenraalinlesken asuntoon.
Hänet otettiin juhlallisesti vastaan ja hänestä näytti että kaikki hänelle iloisesti iskivät silmää. Nirvana tuli esiin kookkaana, lempeänä, majesteetillisena. Muodikas puku, soluen somasti alas uhkeankorkeita rintoja ja ympäri ryhdikästä vartaloa alas jalkoihin, ei tämän naisen yllä mitenkään näyttänyt turhamaiselta. Kun hän näki Solmu Sortimon, niin hän jo etäältä tälle hymyili.
— Onnea syntymäpäivänänne! onnitteli suomalainen ystävä seisoen komean naisen edessä yhtä kookkaana ja korkeavartaloisena, hymyilevänä.
— Hyvin, hyvin paljon kiitoksia! vastasi Nirvana puristaen lujasti nuorenmiehen kättä. Sitten hän kiiruhti näyttämään aamulla saamaansa ruusukimppua, mutta kun Solmu Sortimo lisäksi ojensi käärön ja Nirvana sisällön näki, niin tämä vielä kerran puristi ystävän kättä ja vakuutti saaneensa lahjan, joka iäti oli säilyvä. Ruusut kuihtuvat, mutta todellisen ystävän paperille piirtämät sanat eivät ikinä kuihdu!
Monsieur Karm, ainoa kutsuvieras, istutettiin keskimmäiseksi aamiaispöytään, ja hilpeä Tatjana sisko mätti hänen eteensä parhaimmat paistinpalat; yksin hopeahapsinen kenraalinleskikin osotti tytärtensä ritarille harvinaista huomaavaisuutta sanoen saksaksi: "Syökää, hyvä herra, syökää, tehkää niin hyvin!" Tämä arvokkaannäköinen vanha-rouva ei muuten paljon äännellyt ja oli varsinkin vierasten käydessä vähäpuheinen, osaksi ehkä siitäkin syystä että osasi huonommin venättä kuin saksaa, aivan päinvastoin kuin tyttärensä, jotka kaikki puhuivat paremmin valtakunnan suurta kieltä kuin saksakko-äitinsä kieltä.