— Mitä se on? kysyy hän.
— Vedenneitojen laulua! ilvehtii aina veitikkamainen Tatjana neiti.
Ja he seisahtuvat kaikki kuulostelemaan. Sammakkojen kurnu-kuoro se siellä niin valtavasti ääntelee. Solmu Sortimo alkaa pilkata:
— Suomalaiset sammakot ovat korkeammalla sivistyksen asteella kuin nämät venäläiset rapamahat!
— Älkää sanoko pahaa meidän sammakoistamme! vastustaa vapaaherratar. — Ne ovat kaupunkimme hyviä hengettäriä. Niiden ääni on minulle rakas lapsuudesta saakka ja niiden kuorossa on paljon omituista ja viehättävää, jota kuullessa mielikuvitus suloisesti harhailee…
— Hoo, hoo! panee Solmu Sortimo.
— Monsieur Karm, — jatkaa vapaaherratar melkein loukkaantuneesti. — Tehän olette aina sanonut rakastavanne luontoa ja luonnon ääniä — miksette siis suvaitse sammakkojenkin säveliä?
— Kurnuttakoot Jumalan nimessä! lopettaa suomalainen ajatellen itseksensä: "kylläpä täällä ahtaalle pannaan". Tietysti oli kovin varomatonta että hän, tuntematta maan säädyllisyyslakeja, oli ivallisesti maininnut jostakin, joka seudun asukkaille lapsuudesta saakka oli pyhää. Olihan hänellä itselläänkin sellaisia luonnon viehättimiä, jotka venäläisistä tuntuivat vastenmielisiltä…
Aamulla meni hän tapansa mukaan puiston takalistoon uimahuoneelle huolimatta lähestyvästä ukkosenilmasta, riisuutui ja paiskautui suolaveteen. Samalla puhkesi kuuro. Ukkonen jyrisi — hänen päällänsä, salamat leimusivat ristinrastin, vihuri vinkui ja pienen lammin aallot pyrkivät ärjähtelemään, vesisade löi alas kuin rakeilla ampuen. Mutta hän ui, ui ja kelluili kyljellään elementtien möyrytessä.
Kas tällaisesta hän piti!…