— Monsieur Karm, mitä te taas mielessänne haudotte? äännähti Nirvana viehkeästi.
— Oh! minä vain — eksisteeraan… nauroi Solmu Sortimo niin että kuopat tulivat poskiin.
— Olkaa niin rakastettava: pidelkää hiukan päivänvarjostinta päälläni! pyysi Nirvana yhä viehkeämpänä, salaa ihaillen muukalaisen naurukuoppia.
Toinen totteli, mutta ajatteli itsekseen: "Jospa tietäisitte, naiset, kuinka minua salaisesti kidutatte!"
Heidän kummankin silmissä kimmelsi kirkasta hehkua, mutta he ikäänkuin välttelivät kohdistamasta, sitä toinen-toiseensa.
Eivät he paljoa puhuneet. Luonto heidän ympärillään vain puheli. Väkevät tuoksut nousivat kukkaisesta maasta. Keskipäivän aurinko heidän hermojaan herpaisi.
Nousivat… itsensä voittaneina… uskoen tulevaisuuteen…
Nirvana ja Solmu Sortimo saapuivat toisten perästä Pyhän Pietarin kylään.
Siellä jo retkeläiset istuivat höyryävän samovaarin ääressä mehiläistarhassa, omenapuiden siimeksessä. Ystävällinen venäläinen mushikka, hampaissaan savuava tuohus, ammensi parhaillaan mehiläispesästä tuoretta hunajaa ja tarjosi vieraille. Tuhansittain mehiläisiä ja kimalaisia pörisi heidän ympärillään.
— Nähkääs kuinka hyviä ihmisiä me kaikki olemme! huudahti Tatjana neiti. — Mehiläiset eivät koskaan pistä hyviä ihmisiä.