— Minä yksin olen paha! nauroi isäntä. Minun täytyy madella heidän keskellään säkki päässä, suitsu suussa. — Mistä tämä vieras herra on kotoisin? kysyi hän sitten tervehdittyään Solmu Sortimoa.
— Suomesta! vastasi tämä. Neidit myös kiiruhtivat kilvan huutamaan:
— Hän on Suomesta!
— Vot, vot, — sanoi talonpoika. — Kuulen mie jo murteesta että herra on saksalainen.
— Kuinka herttaista ja yksinkertaista kansaa! ylisti Olinkka neiti.
Ja niin he istuivat, tämä pikkukaupungin herrasväki ja nauttivat venäläisen talonpoikaiskylän vieraanvaraisuudesta — ja syöminen ja juominen näytti heille olevan päivän tärkein asia. Solmu Sortimo pistäysi olkikattoisessa tuvassa ja tapasi siellä nöyrästi niiailevan muijan; huoneen seinät paistoivat kirjavanaan keisarin ja pyhimysten kuvia. "Täällä asuu hyvinkasvatettua orjakansaa" ajatteli suomalainen ja tuli ulos. Sikoja, porsaita, kukkoja kanoilleen, ankkoja, hanhia, pässejä, partaisia pukkeja, vieläpä jäniksenpoikiakin parveili kylänraitilla. Kylän laidalta kantautui korviin viikatteiden hiontaa.
He läksivät joukossa kylän niitylle päivällisen syötyään ja lepäilivät heinärahojen helmoissa, yllään vaaleansininen kesäillan taivas ja korvissaan viikatteiden narskahdukset nuorta nurmea niitettäessä sekä sieran ja teräksen omituinen yhteissointi. Punaisia puseroita häilähteli heidän edessään. Kaukaa metsänreunan takaa harvakseen helkähteli käen kukunta.
Solmu Sortimo kuunteli luonnon kaikkia valtaääniä, mutta enin kuitenkin oman sydämmensä sykähdyksiä. Siinä lepäsi taas tuo rehevä nainen hänen rinnallaan. "Milloinka minun onneni käki kukkuu?"
Kuni unissakulkija palasi hän naisten seurassa takaisin kaupunkiin hajamielisenä kuunnellen Olinkka-neidin uskontunnustuksia pirusta ja selitystä siitä, kuinka jotakin ihmeitätekevää jumalanäidinkuvaa juuri näinä päivinä kuljetettiin läpi maalaiskylien ja millaiset öiset juhlamenot olivat tarjona parin peninkulman päässä kaupungista, joihin muka hänenkin, herra Karmin sietäisi matkustaa.
— Älkää viitsikö minulle puhua ikuisista ihmekuvistanne! sanoi suomalainen kärsimättömästi.
Olga Napoleonovna, Nirvanan sisko, oli Solmu Sortimolle päivä-päivältä ruvennut käymään yhä vastenmielisemmäksi. Mikäli hänen kiintymyksensä toiseen sisareen kasvoi, sikäli sietämisensä toisen suhteen yhä väheni. Hän ei sille mitään voinut. Olinkka neidin ääni soi hänestä äitelältä, tämän nuoren naisen silmät ja kasvot häntä iljettivät, hänen pianonsoitostansa ei hän enää nauttinut, hänen laulunääntänsä hän vihasi. Jokainen sana, jonka Olga Napoleonovna sanoi, ärsytti häntä; hän olisi halunnut häntä pistellä ja pilkata ja armottomasti matkia hänen aina samanlaisia ja liian vähästä aiheutuvia huudahduksiaan. Suomalaisen olisi tehnyt mieli pitää tuolle nuorelle venakolle saarnoja ulkonaisesta sivistyksestä, kun esimerkiksi näki tämän sormillaan syövän hunajaa, ja ennenkaikkea olisi hänen tehnyt mieli kysyä, pesikö baarishnja milloinkaan hampaitaan, vai oliko hänellä huono vatsa, koskapa hengityksensä huokui niin pahalle?… Ja vaikka toinen sydämmeltään lienee ollut erinomainen tyttö, niin hän kuitenkin häntä halveksi. Kuinka saattoivatkaan pienet ulkonaiset seikat tehdä hänelle jonkun olennon niin vastenmieliseksi? Sehän oli ihan kauheaa! Mahtoiko muilla ihmisillä olla samanlaisia tunteita? Hän, Solmu Sortimo, ei voinut pitää ihmisestä, jonka hengitys lemahti pahalta. Olkoon tehnyt hänelle mitä hyvää tahansa. Ei voinut, ei voinut!