Mutta hiukan syrjässä, suuren järven partaalla seisoi mustunut kalastajakylä…
Sinne alas kohisevaan rantaan riensi Solmu Sortimo ja hyppäsi ensimmäiseen venheeseen, joka parahiksi oli jostakin saapunut. Ja Solmu Sortimo tahtoi näyttää, kuinka Suomessa soudetaan!…
Mutta perätuhdolla keinui aaltojen tahdissa roteva kalastajatyttö, jonka valkoiset hampaat, raikas nauru, verevät poskipäät ja kirkkaat silmät suomalaista ylioppilasta hätkäyttivät. Ja hän sanoi itsekseen: "Täälläkin on kauneutta!" Ja souti hämmästyneenä takaisin lisäten ajatuksissaan: "Jos minä nyt olisin niinkuin monet muut, niin tuonne mustuneeseen kylään minä hiipisin — ja tervettä, verevää kalastajatyttöä yhä naurattaisin ja hänen valkoisia hampaitaan ihaeleisin. Ja antaisin palttua noille aatelisneideille!"
Nämät olivat vain lentävän hetken heikkouksia hänessä, ehkä samaanvivahtavia kuin jonkun entisajan venäläisen runoilijan, joka karkasi mustalaisseuraan Venäjän villeille aroille jättäen kyllästyneenä hienon mailman selkänsä taa.
Pian hän niistä erkani, kun Tatjana von Eidmann saapui häntä päivälliselle huutamaan samalla innostuen keräilemään helmaansa pieniä kiviä, jotka aallotarten salaiset sormet olivat soikuloiksi sorvailleet.
— On sääli että täytyy jo huomenna lähteä paluuretkelle, — sanoi Solmu Sortimo, — olisin halunnut hiukan tutustua noiden kalastajain elämään…
— Niin, ihan varmasti te löytäisitte täällä paljon runollisuutta! myönsi Tatjana lämpimästi. — Mutta miksette voikkin jäädä muutamiksi päiviksi?
— Enhän toki seuran pettäjäksi rupea, — sanoi Solmu Sortimo nousten ylös törmää Tatjanan jälissä.
Heidät pantiin komean Nirvanan kanssa istumaan rinnakkain päivällispöytään, ja talonväki heitteli kiharapäiseen suomalaiseen herraan tutkivia silmäyksiä.
— Puhutteko saksaa, nuori mies? kysyttiin saksaksi.