— Vallan vähän, sopersi Solmu Sortimo ja söi ja käänsi puheen aina venäjäksi. Hänen oli mahdotonta ajatella kahta vierasta kieltä yhtaikaa.
Sitten olivat vieraat suuressa puutarhassa ja saivat luvan syödä marjoja kirsikkapuista niin paljon kuin halusivat; omenat riippuivat vielä raakoina puissaan.
Outojen saksalaissiirtolaisten keskellä, joiden elämästä ei tuntenut olevansa erittäin viehätetty, loi Solmu Sortimo etsivän silmäyksen Nirvana Napoleonovnaan, mutta ei voinut olla muistelematta kalastajatyttöä, jonka kanssa oli soutanut.
— Minäpä näin kaunottaren! tunnusti hän ystävälleen.
— Silmistänne toki heti huomasin päivälliselle tullessanne että olitte näyn nähneet, — sanoi ystävä rauhallisesti. — Ette osaa mitään peittää.
— En tahdokkaan!
— Ja vaikka tahtoisittekin… Kaikki teistä läpikuultaa!
— Hoo, hoo… naurahti toinen, arvellen hiljaa mielessään: siellä vainiolla näin vilahduksen hänen itsensäkin sisintä!
He kävelivät alas järven rantaan lähteäksensä Nirvanan kanssa kahdenkesken soutelemaan, mutta äkkiä nouseva ukkosenkuuro ajoi heidät takaisin taloon ja vieraiden täytyi koko illan istua saksalaisen myllärin tuvassa sadetta pitäen. Vasta yön tultua lakkasi sade. Solmu Sortimo pantiin nukkumaan toiselle puolelle pihaa samaan kammioon mylläri Gartenranken kanssa, joka hänelle sotkuisella venäjänkielellä kertoili "geschäfteistään" sekä siitä, miksi oli luopunut saksalaisesta isänmaastaan. Hajamielisesti kuunteli häntä suomalainen ylioppilas väsyneenä loikoen keskellä lattiaa, johon hänelle oli tila laitettu.
"Elämä on häälymistä, aaltoilemista", ajatteli hän.