Aamulla läksivät vieraat talonväen kanssa yli samojen siintävien vainioiden ja palasivat vihdoin iltajunassa kaupunkiin.
Solmu Sortimon saattaessa von Eidmannin neitejä näiden kotiin, kohtasi häntä se odottamaton ilmiö että laulajatar Irina Ivanovna sillä aikaa oli aavistamattoman pian saapunut takaisin Pietarista ja seisoi parhaikaa kenraalinlesken talon portilla, jo kaukaa iloisesti irvistellen retkeltä palaaville, varsinkin suomalaiselle. Solmu Sortimo ei hämmästynyt, ei ainakaan hämmästystään näyttänyt. Mutta sitä hän ei voinut välttää että kohtaus hänen ja Irina laulajattaren kanssa jälleen muodostui koomilliseksi. Kuin kissa ja koira nämät ihmiset toisilleen taas sähähtivät. Kissa naukui ja keimaili ranskaksi, koira murisi ja alkoi haukahdella suomeksi.
— — —
Nirvana vain hymyili heitä kuunnellessaan.
Käsittämätöntä oli, miksei ylioppilas Karm mylläriretkeltä tultuaan sitten moneen vuorokauteen rohjennut mennä von Eidmannien luokse.
Suloisten naapurien ikkunat tosin hänen sivu kulkiessaan sattuivat olemaan suljettuina eikä kenenkään tuttua päätä vilahtanut ruutujen takaa. Solmu Sortimo oli aina ollut herkkä ja päätteleväinen ulkonaisista satunnaisuuksista…
Hän tunsi olevansa hyljätty ja vaelsi raskaissa mietteissä.
"Tässä minä kuljeksin, yksinäinen muukalainen vieraalla maalla. Ei ketään se liikuta että minulla on ikävä. Jos itseni lopettaisin ja jättäisin rintani päälle lipun, ehkä minua sitten vasta uskottaisiin?"
Jonakin iltana tultuaan suuresta puistosta, missä oli syrjästä seurannut outojen kylpy vierasten iloisia leikkejä, kirjoitti hän päiväkirjaansa runonkin:
Ah kuinka mun ompi nyt ikävä,
Ah kuinka on mieleni musta,
Kun yksin rientävi elämä
Ja ei ole lohdutusta…