On kullat toisilla kullakin,
Ne illoilla kaksin kulkee,
Ja varjossa vaahteran useakin
Oman armaan syliinsä sulkee.
Vaan mulla ei kullasta muruakaan
Sulolehtojen liepeillä laulaa,
Mun haaveeni vaan unihoureissaan
Vale-impyjä kärsien kaulaa…
Solmu Sortimon mielihautelut hiukan virkistyivät, kun jonkun päivän kuluttua kaupunkiin ilmestyi suomalainen maisteri Långström, joka joutui hänen asuinkumppanikseen vapaaherratar Armendorfin hoitoon.
6.
Taas on tullut kesäilta, taivas seijastuneena kaareilee, tuuli on vaijennut. Punakeltainen täyskuu verkalleen nouseskelee apilastuoksuisen tasangon näköpiirin takaa, ja suurena, rauhallisena kurkistaa suoraan sitä viheriäksi maalattua taloa kohden, joka seisoo Eljankadun ja Pimeän poikkikadun kulmauksessa.
Pari ikkunaa on kadulle päin avattu, kaihtimet tiiviisti eteen lasketut, mutta niiden läpi kuultaa lampun keltainen valo ja vilvehtii liikkuvia ihmisvarjoja, samalla kun innokas laulu ja flyygelin sävelet selvästi kuuluvat kadulla kulkijain korviin. Irina laulajatar se siellä iltansa kuluksi säveliä kaijuttelee.
Sattuupa viheriäksi maalatun talon ohi kävelemään nuorimies, päässänsä valkoinen lakki. Menee ohi, kääntyy takaisin, pysähtyy ikkunan eteen ja jää kuuntelemaan kummallisia säveliä nojautuneena hienoon kävelykeppiinsä ja kasvot käännettyinä päin kuuta. Laulu siellä sisällä loppuu, nuorimies kallistaikse liki ikkunaa ja mieltymyksensä merkiksi paukauttaa kätensä yhteen. Heti leiskahtaa kaihtimien lieve syrjään ja laulusalista pistäiksen ulos sysitukkaisen naisen pää uteliaana kurkistaen ruudun läpi. Nuorimies kohauttaa lakkiaan, kaihdin putoaa äkkiä eteen, mutta kohta kajahtaa voimakas ranskalainen aaria sieltä sisältä — häntäkö varten, kukas tiesi? Sitten ilmestyy katukäytävälle toinenkin nuorimies, päässänsä samallainen lakki kuin edellisellä, vaikka korkeampi. Molemmat he hetken kuuntelevat sisältä kaikuvaa sävelsarjaa, mutta jatkavat kohta kävelyänsä suoraan kuuta kohden aivankuin ei viheriäksimaalattu talo heitä vähääkään viehättäisi. Heillä on muka omat intressinsä ja he puhaltelevat paperosseistansa savuja kohti venäläistä kuuta…
Kun he taas palaavat kulmatalon ohi, eivät he enää sieltä kuule ääniä ja pyrkivät sivu aikoen yömajaansa, mutta silloin huomaa se nuorempi nuorimies viereisen talon avatussa ikkunassa, paitsi laulajatarta, joka siinä talossa asuu, myös toisen naisolennon, jonka otsa kirkkaana kaartuu ja silmät ylevinä sädehtivät, ja jonka huulilla asuu viileä lempeys ja sydämmen herttainen hyvyys. Nämät kaksi naista siinä katselevat ulos tyyneen heinäkuun kuutamoyöhön. He tahtovat vain "vähäsen katsoa" ennen maata-menoa. Silmäniskuja — äänettömiä kaihon käskyjä.
"Monsieur Karm, tulkaa tänne!" Suuret, avoimet, ruskeanpolttavat silmät iskevät vallattomia säteitä, tummat mieskiharat häilähtävät lumivalkoisen lakin alta, kookas, solakka vartalo notkahtaa. Yks harppaus vaan — hän seisoo ikkunan alla ja alottaa iloisen pakinan naisten kanssa. Hän on tänään tavallista pirteämmällä mielellä ja keskustelukin vieraalla kielellä sujuu paremmin. Toinen naisista ojentaa hänelle kätensä ja kiittää häntä jostakin, jonka hän päivällä väittää häneltä saaneensa. Olen teistä tehnyt uuden havainnon, sanoo kirkasotsainen nainen, te olette suomalaista kiveä ainoastaan ulkopuolisesti — sisäpuolelta ette ensinkään ole kiveä! Sysisilmäinen nainen lisää: olette kuutamokivi! Minussa on todella kiveä ja kuutamoa, vastaa puhuteltu. Mutta miksi olette tänään niin toisellainen kuin ennen? utelee sysisilmäinen nainen. Millainen sitten? Niin puhelias, niin hyvä ja haaveksivainen? Olen vaihtelevainen luonnoltani, selittää nuorimies sävyisästi: tyyni jumalainen yö ja tämä kuutamo nähkääs… Huomenna kenties olen toinen kuin tänään! Koska olette noin vaihtelevainen, sanoo sysisilmäinen nainen, niin hän, jota kerran rakastamaan tulette, on pian teidän suhteenne pettyvä? Toivon etten koskaan niin syvästi syty etteikä toinen niin rajusti rakastu! ilakoiden vastaa nuorimies keppiänsä heilutellen. Kirkasotsainen nainen vetäytyy pois ikkunasta eikä näyttäydy enempää. Nuorimies lavertelee vielä kotvan aikaa, katsahtaa sitten ympärilleen, huomaa että toveri on hänet jättänyt siihen, ja itse pyytää Irina Ivanovnaa ajamaan hänet pois ikkunansa alta. Tämä ojentaakin kätensä hyvästiksi, vetäytyy piiloon, mutta hypähtää samalla takaisin kuin kissa, heittää sukkelan lentosuukkosen, ja paiskaa ikkunan kiinni. Mutta ennenkuin aukko kokonaan umpeutuu, ehtii Irina naikkonen kuulla alhaalta huudahduksen: "hyi teitä!" Ja samalla silmänräpäyksellä kun ikkuna paukahtaa umpeen, helähtää myös sieltä ruutujen takaa raikas nauru, joka kummallisesti hivelee nuorenmiehen korvia. Yö on tullut — satakieli yksin jää lehdikkoon laulamaan…
— — —