Nirvana Napoleonovna ja Solmu Sortimo palasivat kaupungin suuresta puutarhasta — kylpypuisto ja kaupungin puutarha olivat eri paikkoja — kuuntelemasta sotilasseitsikon juhlallista torvisoittoa ja mustalaistyttöjen riipaisevia rakkaudenlauluja. Oli kohta sydänyö, mutta pimeän hääti mitä kirkkain kuu, jonka hohde ihanana lankesi tuulettoman virran sileälle pinnalle hopeoiden sen kimmeltävillä juovilla siinä missä eivät rannan raitojen ja korkeain poppelipuiden tummat varjot sen tietä estäneet. Mutta nämät kaksi palaavan seurueen henkilöä, jotka kävelivät hiukan jälempänä muista ja jatkoivat keskustelua, minkä jo puutarhassa olivat alottaneet, eivät juhlallista yövalaistusta paljoakaan huomanneet. Keskustelu kaupungin puutarhassa oli alkanut siitä että Nirvana Napoleonovna oli Solmu Sortimolle huomauttanut, kuinka tämä taas tänään oli saattanut olla "niin huonolla ja pisteliäällä tuulella". Tahtoi nyt tietää siihen syytä.
— Syytä? Miksi sitä välttämättä tahdotte tietää? Eikö ole kylliksi, kun sanon että syytä on…
— Mutta mikä? ahdisti Nirvana.
— En saata suullisesti sitä teille sanoa, — vastasi toinen.
— Oletteko muille joskus sanonut?
— En.
— Ettekö voisi kirjoittaa?
— Ei kannata! sanoi Solmu Sortimo.
— Sanotte kaikesta ettei "kannata"! Miksei esimerkiksi tämä kannata?
— Siksi että olen tehnyt sen havainnon että salaisuuksien uskomisesta seuraa vain ikävyyksiä.