Nirvana ja Solmu Sortimo olivat tänään paljon puhelleet keskenään, ja jälkimmäinen oli edelliseltä saanut tietää, kuinka hän, vanhin kotonaolevista naimattomista sisarista, yksikseen ylläpiti koko perhettä, sisaria ja äitiä — työllään, jonka koko onnistuminen ja järjestys riippui vain hänestä: sitä varten oli hän, Nirvana, kevättalven oleskellut Pietarissa kehittämässä taitoaan voidakseen opettaa sisarensakin avustamaan hänen töitään. Hän se oli perheen pää ja elinehto. Jos häntä ei olisi, ei perhekkään voisi päivästä päivään toimeentulla. Siitä syystä ei hän myöskään koskaan mene naimisiinkaan, että hänen velvollisuutensa on huoltapitää sisaristaan. Ainoastaan siinä tapauksessa että kaikki sisaret joutuisivat naimisiin, voisi hänkin naimisiinmenoa ajatella, muussa tapauksessa ei. Tämän kaiken oli hän kertonut suomalaiselle ystävälleen suoralla, vilpittömällä kielellään, ja Solmu Sortimo oli sitä sekä kummastuksella että kunnioituksella — mutta myöskin surulla, miltei vihalla — kuunnellut, koskapa hän vasta nyt oikein havaitsi, mikä todella jalo ja itsensä-uhraava nainen hänen rinnallaan vaelsi. Mutta koska hänessä itsessään ei ollut tuollaista itsensäuhraamisen halua eikä velvollisuudentuntoa pyhittääkseen elämänsä toisten aineelliselle toimeentulolle, niin hän ei ollut voinut olla lausumatta tuolle naiselle mielikarvauden hetkellistä tunnetta, vaikka niin häntä rakastikin. Nirvana, tämän kuultuaan, oli yrittänyt pahastumaan ja muuttumaan murheelliseksi, mutta Solmu Sortimo oli ehtinyt asian sovittaa taas selittämällä, mikä hetken heittelemä hän oli sekä lisäämällä jotakin palavasta rakkaudestaan häneen. Niin olivat nuot puheet onnellisesti vaihdelleet, minkä ohessa Solmu Sortimo oli ystävälleen kertonut omista onnettomista suhteistaan omaisiinsa Suomessa. "Ja vaikka he minua rakastavatkin, niin ei minulla kuitenkaan heidän piirissään ole tosiystävää!" oli hän ilmaissut. Sitä henkeä ja sitä sielua, mitä hän läpi elämänsä etsi ja kaihosi, ei hän sieltä päin ollut löytänyt. Nirvana oli hänen avomielisiä puheitaan kuunnellut osanottavasti, sillointällöin tehden jonkun vakavan vastaväitteen. Sanallakaan ei kummaltakaan puolelta yhä oltu kajottu niihin asioihin, joista Solmu Sortimo tuonoin oli ystävälleen lähettänyt tukullisen itsetunnustuksia. He olivat kävelleet ääneti toistensa rinnalla, kun Nirvana Napoleonovna vihdoinkin virkkoi:
— Monsieur Karm, sanokaa minulle, mitä te minusta tuonoin halusitte tietää kirjoittaessanne että "uhri vaatii vasta-uhrin"? Mitä salaisuuksia luulette minulla olevan?
Solmu Sortimo ensin hämmästyi ystävänsä suusanallista puhetta asioista, jotka hänen mielestään olivat arkoja. Hänet tapasi jonkunlainen häpeän puuska että oli naiselle tehnyt kenties kokonaan sopimattoman ja aiheettoman ehdotuksen tunnustuskirjansa lopussa.
— En tiedä… sopersi hän. — Minä luulin että jokaisella naisellakin…?
Nirvana Napoleonovna ei näyttänyt kuulevan hänen vastaustaan, vaan virkkoi vakaisena:
— Olkaa hyvä: auttakaa minua sanomaan itsellenne jotakin. On niin vaikeata itse alkaa ja keksiä. Kentiesi voin vastata, jos teette kysymyksiä.
— Enhän minä… millaisia kysymyksiä?… sokelsi nuorimies kuni pettyneenä toiveissaan ja alakuloisena jatkaen: Te ette ole koskaan minulle itsestänne mitään kertonut eivätkä muutkaan Teistä ole minulle mitään puhuneet…
Hän huomasi liukuvansa kokonaan toiselle ladulle, mutta lisäsi yhtäkkiä:
— Oletteko Te, Nirvana, koskaan ollut kihloissa?
Ja odotti kysymykseensä myöntävää vastausta, sillä hänestä tuntui luonnolliselta että Nirvana Napoleonovna, jos kukaan, oli ollut kihloissa omanmaalaistensa kanssa: tuollainen jalomuotoinen, lempeä, kookas ja ryhdikäs jalosukuinen neiti. Sentähden hän säpsähti, kun sai vastauksen: