— Jumalankiitos että hän ei ollut vikapää! — huoahti Nirvana Napoleonovna nostaen suuret silmänsä paperista ja tähdäten ne rauhallisesti ystäväänsä. — Minä luulin että Olinkka jotenkin oli teitä kohtaan käyttäytynyt niin että olitte häneen loukkaantunut. Ettei hän teitä miellytä ja että hänellä on sellainen ulkomuoto, se on eri asia — luonto on hänelle sellaisen antanut. Kuitenkin on se merkillistä ettei hän teitä viehätä! Te, monsieur Karm, olette ensimmäinen, joka ette tähän tyttöön ole mieltynyt, — kaikki täällä olleet suomalaiset ovat paljon hänestä pitäneet. Vuosikausia on hän ollut muiden herrain lemmikki.
— Ehkäpä on hän tänä kesänä muuttunut, — arveli Solmu Sortimo salaisesti hyvillään ettei sisaren tuomio ollut ankarampi.
— Sitä en luule, — sanoi Nirvana ja lisäsi sitten vaivihkaa kuiskaamalla: — Ja tiedättekö: te olette ensimmäinen kansastanne, joka on minuun ihastunut!
Solmu Sortimoa tämä tosiaan hämmästytti ja hän sanoi:
— Varmaan olette sitten tekin muuttunut?
Johon toinen vastasi:
— Kenties… Te, herra Karm, olette ensimmäinen, jonka kanssa olen antautunut avomielisempään puheluun…
Mutta ei sanaakaan Nirvana Napoleonovna maininnut siitä paksusta paperipinkasta, jonka Solmu Sortimo edellisenä iltana oli hänelle lähettänyt? Ei toinenkaan siitä mitään hiiskunut. "Eikö Nirvana ehkä vielä ollut sitä lukenut?"
8.
Kolme päivää tämän jälkeen olivat he taas liikkeellä, kävellen hiljakseen pitkin vihantia nurmikoita, halki kuhilailla kumpuavien ruisvainioiden, palaten pienestä kylästä, jonka omenatarhassa olivat viettäneet muutamia tunteja toisten seurassa. He olivat koko päivän pysytelleet yksissä yhtymättä muihin retkeilijöihin, jotka puolestansa myös jättivät heidät rauhaan. Ilta oli jo tullut, ilma viilennyt, aurinko teki laskuaan savunharmaisiin untuvapilviin punertavana heijastaen jo laimenneita säteitään kaukaa metsän reunasta nouseviin höyryihin — siellä virtasi verkalleen seudun ainoa, kosteutta uhoava joki.