— Ettekö itse koskaan ole…?
— En! keskeytti Nirvana arvaten toisen ajatukset. — En ketään ole rakastanut edes salaa. Ei kukaan tähän asti ole minua kiinnittänyt…
— Jollen teitä tuntisi, puhkesi Solmu Sortimo puhumaan, — sanoisin teitä kauheaksi ihmiseksi, luonnottomaksi naiseksi, mutta nyt sanon: olette kadehdittavan onnellinen! Te ette itse arvaa, kuinka paljon olette säästänyt sillä ettette ole syttynyt! Kaikki nuo tunteenkuohut, kaikki nuo tuliset kärsimykset olette välttänyt…
— Ei, elkää sanoko niin, — keskeytti Nirvana, — päinvastoin on tämä ollut minun onnettomuuteni. Useimmilla naisilla on muistoja, suloisenkatkeria, niiltä päiviltä, jolloin ovat lempineet ja rakkautta haaveilleet… joskohta pettyneet — minulla niitä ei ole sellaisia muisteloita, minulla on niiden sijalla tyhjä paikka rinnassa… Tuntuisi toisinaan niin hyvältä, jos olisi sellaisia muistoja takana!
"Nyt hän niitä saa!" ajatteli Solmu Sortimo sielussaan ja katsoi Nirvanan silmiin syvällä kunnioituksella, katsoi niihin leimahtavalla lemmellä, hellän himon koko hehkulla… hän tahtoi suudella noita silmiä, raueta hillitsemättömään itkuun: osanotosta, säälistä, rakkaudesta omasta turvattomuudesta…
Mutta hän hillitsi itsensä täydellisesti ja kysyi:
— Onkohan kukaan noista teidän kosijoistanne tullut onnettomaksi teidän tähtenne? Uskotteko kenenkään heistä teihin syvemmin kiintyneen?
— Uskon ja tiedän… vastasi Nirvana. — Eräs, joka oli minulta saanut rukkaset, ei koskaan enää tehnyt muille tarjouksia eikä mennyt naimisiin.
— Ja teitä ei vähääkään liikuta heidän kohtalonsa? ahdisti Solmu
Sortimo.
— Liikuttaa kyllä, mutta minun on ollut mahdoton heitä auttaa. Hän, josta mainitsin, teki tarjouksensa kolme eri kertaa, monen vuoden kuluessa…