— Kuka se oli? kysyi Solmu Sortimo.

— Hän kuoli vuosi sitten, keväällä…

— Oliko se sama, jonka haudalle te, retkellämme saksalaisten siirtolaisten luo, veitte ruusuja? Vaistoni sanoo…

— Sama se oli, — sanoi Nirvana. — Hänen elämänsä oli hyvin onnetonta. Muistan hänet tunteneeni lapsuudessani sekä tavanneeni joskus myöhemminkin. Hän teki tarjouksensa minulle muiden välityksellä, itse ei rohjennut, oli kovin kaino mies… Minun kävi häntä suuresti sääliksi, sillä hän oli hyvin hyvä ja sivistynyt nuori mies.

— Saksalainen?

— Saksalainen hän oli, valmistautui meriupseeriksi ja oli sangen etevä. Sairastui nuorella iällään ja kuoli.

— Ja te ette voinut…?

— Minä en voinut…!

He vaikenivat molemmat ja antoivat katseidensa harhailla taivaanrannalla, jolta aurinko jo oli kokonaan kadonnut. Helakka ruskon häivä vain kohtasi silmää. Tummenevassa elokuun illassa oli jotain niin kovin murheellista ja avutonta. Solmu Sortimo ei voinut olla ajattelematta sen nuoren miehen hautaa, jolla ei ollut onnea koskaan saada vastarakkautta ja joka varmaan siitä syystä oli riutunut ja kesken kuollut.

— Kuinka elämän kohtalot sentään ovat surullisia ja kuinka meidän nuortenkin suhteissa paljon on ristiriitaisuuksia, joita ei voi selvittää! saneli hän.