— Niin, niin, — myönsi Nirvana syvään huoahtaen.
Kotvan aikaa kävelivät he toistensa rinnalla vaitiollen. Solmu Sortimo tunsi Nirvanaa kohtaan tänä iltana voimakasta myötätuntoisuutta, tahtoi ottaa häntä kädestä, kainalosta… ja tiesi että toinen siitä suuresti ilostuisi, semminkin koska sanoi olevansa väsynyt kävelystä. Tuo käsikädessä-kulkeminen kuohui hänessä nyt ihan himona… mutta hän ei tyydyttänyt sitä himoa, antoi sen vain kalvaa, sillä hän pelkäsi kuten aina itseänsä. "Mikä naurettava raukka minä olen!" sanoi hänen omatuntonsa. "Mikä nahjus, joka laiminlyö kaikki autuaat hetket!" "Sekä itselleni että hänelle voisin luoda iki-ihanan iltahetken — enkä kuitenkaan luo." "Jos olisin terveempi… vaan hän ei sitä ymmärrä…"
Solmu Sortimo muisti yhtäkkiä jotakin, ja nyt se häneltä irtausi tuo kysymys:
— Halveksitteko minua luettuanne "Syyn"?
— En, ystävä hyvä, teitä halveksi, — virkkoi nainen matalalla äänellä. — Mutta sellaisesta asiasta, josta te kirjoititte, en milloinkaan ennen ole kuullut. Luulen että te olette erehtynyt, monsieur Karm!
— Minäkö erehtynyt? huudahti Solmu Sortimo äkillisen epätoivon valtaamana. — Minäkö erehtynyt, epäilette te? Jokainen sana siinä oli totta, surullista, onnetonta totta…
— Mutta ettekö kuitenkin liioittele? — Te viskaatte koko nykyisen sielunelämänne, kaikki sydäntunteenne, kaikki ajatuksenne, kaikki puheenne, koko käytöksenne yksistään tuon yhden ainoan asian syyksi… Tuon salaperäisen ominaisuutenne tähden te ette muka voinut tarjota minulle käsivarttanne silloin kun pyysin!…
— Ihminen on henkiruumiillinen olento, — sanoi Solmu Sortimo. — Mutta te, Nirvana Napoleonovna, ette näy ymmärtäneen selitystäni vähän-vähääkään. Ette edes pääasiaa. Siin' oli!
Hän vaikeni. Toinenkaan ei mitään sanonut. Miksei hän mitään sanonut? Oi Jumala! Miksei tuo nainen tahtonutkaan olla vilpitön? Jos ei hän ymmärtänyt, niin miksei hän kysynyt? Olisihan hän, miehenpuoli, vastannut —. Oh, kirjeessä hän sen jo oli tehnyt kyllin selvästi. Eikä Nirvana ollut ymmärtänyt rahtuakaan! Ei rahtuakaan! Nirvana, joka kaiken muun ymmärsi kirkkaalla järjellään, ei tällaista ymmärtänyt?… Solmu Sortimoa jo kadutti ja harmitti että oli uskonut salaisuutensa hänelle. Oikeassa oli hän ollut ettei se kannattanut…
He saapuivat kaupunkiin, erkanivat kumpikin asuntoonsa, mutta tapasivat vielä pimeässä toisensa kävellen yhdessä ympäri puutarhaa ja lausuen toinentoiselleen kiitokset kävelyretkestä, jota kumpikin sanoi pitävänsä "onnistuneena". Ja hyvää-yötä lausuessaan toivottivat toisilleen pikaista jälleennäkemistä.