Sitten vasta hiipi Solmu Sortimo makuukammioonsa ja oli yksin. Hän tunsi sydämmensä lainehtivan kukkuroillaan tunteita, hän oli liikutuksissa, kuumeessa ja rakkauden huumeessa. Nirvana, Nirvana oli koko hänen mielikuvituksensa valloittanut! Hän aikoi kirjoittaa jotakin, mutta ei voinut, riisuutui äkkiä ja peittäytyi vuoteeseen. Käänteli itseään levottomasti vuoteessaan tuontuostakin puoliääneen huoaten. Kun vihdoin nukahti, niin näki unta jostakin murhasta… aivan aiheettomasti jostakin murhasta.
Seuraavana aamuna alkoi hän kirjoittaa venäjänkielellä seuraavanlaista tunteenpurkausta:
'Nirvana!
Viimeinen ajatukseni illalla ennenkuin nukahdin, olitte Te, ensimmäinen, kun aamulla kavahdin, olitte Te. Teidän avomieliset kertomuksenne elämästänne, vaikka lyhyet, tekivät minuun vaikutelman syvän, syvän ja kummallisen: ikäänkuin olisin Teitä säälinyt, ikäänkuin surrut Teidän epätavallista kohtaloanne, Teidän päätöstänne elämänne velvollisuuksista. Siinä kohtalossanne oli jotakin hyvin jaloa, hyvin kunnioitettavaa, mutta surullista. Tämä siinä oli surullista: koko teidän olemuksenne — Teidän sielunne, Teidän ruumiinne on ristiriidassa Teidän jalon päätöksenne suhteen, Teidän pyhän velvollisuutenne suhteen. Tätä minä mietiskelin sekä illalla että herättyäni, ja minulla ovat sellaiset tuskat siitä että luulottelen sairastavani pelkästä rakkaudesta, mitä kummallisimmasta rakkaudesta! ja tuntuu kuin kuolisin, jos en… oi ettekö sitä ymmärrä!… Minä elän nyt sellaisia sieluntiloja, jolloin rakastettuni kanssa voisin heittäytyä huimaavilta vuorilta kuilujen syvyyksiin tuntematta kuolemanpelkoa… hourivassa lemmessäni! Sellainen sieluntila oli minulla tuonoin, ja Te, Te olitte se, jonka kanssa voimakas mielikuvitus leikkien lenteli…
Se sieluntila lie nyt hiukan laimennut arkisen päivän noustessa, totutun valon viiltäessä yli tämän jokapäiväisen mailman, mutta sisällinen ääni yhä soittaa sielussani: Nirvana, Nirvana, kuningattareni, miksemme mekin voisi — Miksemme mekin voisi —?'
* * * * *
Solmu Sortimon lemmentunteet, jotka näihin asti olivat lirisseet pieninä puroina sillointällöin peittyen synkän metsän hämärään tai salaa luikerrellen tiheiden pensasten alitse, olivat nyt paisuneet joeksi, jossa on sekä koskia että putouksia, sekä kylmänsyviä suvantoja, joissa virran juoksua tuskin huomaa, että pyörteitä, jotka ouruavat pohjamudasta saakka, taikka pitkiä kostekohtia, joissa vesi pyörtää takaisin pinnallaan vaahdon kuolaa ja kimmeltäviä kuplia kuljetellen. Se oli kaikissa tapauksissa kymi, joka vaelsi vissiä päämäärää kohden, elämän merkillistä, suurta, käsittämätöntä merta kohden.
* * * * *
"Oi mikä ikävä, oi mikä kipu lausua nuo säädylliset jäähyväiset ja yksin palata yömajaansa! Tahtoisi toki kääntyä takaisin, tahtoisi toki saavuttaa hänet vielä kerran, tarttua häntä armahinta kädestä, kietoa käsivartensa lujasti hänen uumilleen ja kuiskaten sopottaa hänen korvaansa, mikä lohdutus hän miespololle on tai olla voisi! Mutta tuo julma portti on jo lupsahtanut kiinni, nuot tuhmat seinät, nuo tunnottomat ikkunat eivät aukene — häntä, armahinta ei enää kohdata sovi…"
* * * * *