"Minun puoleltani ei koskaan voisi tapahtua ensimmäistä askelta onnettomuuteen. Minä voisin olla ystävä ja sisar — sanalla sanoen: rakentaisin maallisen paradiisin, mutta jumalavarjelkoon, jos toinen minut pettäisi! Silloin ei armahdusta olisi enkä hetkeäkään viipyisi saman katon alla… Mutta — myös anteeksiantaa minä voin ja rukoilemaan kykenen hänen onnensa puolesta, joka minut onnettomaksi olisi tehnyt…"
Taas lentää lippu, kolmastoista lippu, niitä tulee kuin kimalaisia keosta.
"Oi Nirvana, Nirvana! Kun kohtalo kohta meidät eroittaa emmekä enää voi toisiamme kohdata — kuinka Sinä sitten minua muistelet? Sinä saat uusia tuttavuuksia ja jonkun ajan kuluttua ainoastaan sattuma muistoani koskettaa. Sinä silloin muistat että oli täällä kerran muukalainen, eriskummallinen nuorukainen, josta Sinä ajattelit parempaa kuin mielestäsi ansaitsikaan. Viiden vuoden mentyä Sinä ehkä kokonaan unhoitat sisällisen tuttavuutesi hänen kanssaan? Kymmenen vuoden kuluttua on hän Sinun sielustasi jäljettömiin haihtunut, henkisesti ja ruumiillisesti kuollut. Niinkö kurja on sallima? Niinkö?"
Mutta Nirvana vastaa, näin hän vastaa ja lohduttaa:
"Minun ajatukseni ovat aina Sinun kanssasi! Sinä olet ollut minulle ainokainen ystävä, jota minä ymmärrän (vaikka et sellainen, jollaista haaveilin), Sinä yksin olet katsahtanut minun sisälliseen mailmaani! Jos uusia tuttavia tulee, niin tokko minä heidän kasvojaankaan erotan? Luulen että tästä lähtien minulle alkaa hirveä elämänjakso sen valoisan hetkisarjan jälkeen, mikä minullakin ollut on. Tosiaankin olen näihinasti tuntenut maan jalkaini alla, josta kiitän Sinua, suuresti kiitän Sinua näistä valoisista hetkistä, näistä onnellisista päivistä! Mutta pitemmälle en ajatella uskalla…"
Tämän jälkeen lensi Solmu Sortimon kädestä Lemmenvirran ylitse vielä yksi tulipunainen lippu, sisällöltään niin raikas ja avaratunteinen, niin puhdas ja jumalkipinäinen, niin lämmin ja paljon lupaava että taivas ja maa sen vastaanottajalta unhottui ja hetken hurmauksissa hän, Nirvana, — joka ei koskaan ennen ollut antanut lentävän sekunnin itseänsä lumota — kirjoittamatta edes vastausta, huudahti vastakkaiselta rannalta nämät huomattavat sanat:
"Eläköön rakkaus! Eläköön se ikuinen pyhä ilmiö, joka ei tunne eroitusta ei kielten, ei kansallisuuksien, ei uskontojen eikä tapojen välillä! Niin, kallis Solmu Sortimo, kuinka minä haluaisinkaan heittäytyä Sinun syleilyysi näiden viimeisten riviesi jälkeen, joista huokuu todellinen lempi. Oi miksi et siis olekkin tässä vierelläni, oma armas, kallis kultani?… Enempää en puhua voi, sillä sydämmeni on niin täynnä riemua ja työ minut kutsuu jo pois kohtauksesta. Sinun, Sinun, Sinun minä olen! Sinun Nirvanasi."
Mutta valtava kevätvirta oli yhä heidän välillään, tuo ihmeellinen joki, jota sanotaan Lemmenjoeksi ja Rakkauden kymiksi, vaan joka on niin peloittavan mahtava, niin jumalaisen väkevä, että aniharvat sen ihailijoista siitä ylitse uskaltatavat. Sillä henkensä kaupalla siitä Ihminen ylitse uipi, mutta roistot ja ryövärit sen poikki venheellä keveästi soutavat, mikä näyttää olevan vastoin Lemmenjumalien tahtoa.
10.
Aleksanteri Nevskin päivän iltana, jolloin pikkukaupungin koko rykmentti oli humalassa ja kaupungin naiset ikivanhojen säädyllisyyssääntöjen mukaan, puettuina hienoimpiin hetaleihinsa, kilvan riensivät herrojen upseerien toimeenpanemiin tanssiaisiin, nähtiin kaikkien kummastukseksi neiti Nirvana von Eidmannin ylpeänä ja ryhdikkäänä suomalaisen ystävänsä seurassa rientävän poispäin siitä paikasta, mihin koko kaupungin kerma ja sokuri täksi illaksi oli koottu.