Yks kaikki tuo! Ei hirvitä mua hauta!
Ma kuolemaa jo ajattelin ammoin,
Ei elo armaas oo, ei myöskään karmas —
Tuo kaikki kerrassaan on sama mullen!"
— Sanokaa minulle, millaisessa mielentilassa te eilisiltana panitte maata? kysyi Solmu Sortimo seuraavana kauniina päivänä kun he olivat ulkona kedolla kävelemässä.
— Minä ajattelin teidän tuhmaa itsepäisyyttänne siinä hansikas-asiassa, — vastasi Nirvana hetken mietittyään.
— Ajattelitteko siis että olin tuhma?
— En, vaan että eilisiltainen käytöksenne oli tuhma.
Se oli suoraa puhetta.
He rupesivat keskustelemaan niinsanotusta etiketistä ja sen vaatimuksista. Ja kävi selville ettei Nirvana von Eidmann suinkaan ollut mikään sovinnaisuuksien orja muihin verraten; pikemmin päinvastoin: kuinka paljon olikaan hän aina antanut anteeksi ja kuinka paljon laiminlyönyt käytössääntöjen vaatimuksia — senhän kaikki tiesivät ja siitä syystä pitivät häntä naurettavana ja hymyilivät halveksien, varsinkin takaapäin. Mutta hän ei sentään suvainnut että laiminlyönti säädyllisyyttä vastaan menisi niin pitkälle että häntä jokainen sivistynyt ihminen saisi osotella sormellaan kadulla kulkiessa.
— Miksi te, monsieur Karm, tahdotte aina käydä sotaa yleistä tapaa vastaan, miksi tahdotte alinomaa rakentaa sulkuja hyvien tapojen virralle?! saneli hän lempeänvakavasti.
— Niin, minua se huvittaa, — väitteli yhä toinen; — minua viehättää olla poikkeuksena lammaslaumasta ja minun mieltäni kiinnittää — niinkuin mitäkin Dostojevskin sankaria — uskaltaminen rikkoa yleistavan lakeja ja moraalisäännöksiä.
— Mitä te sillä luulette voittavanne?