Ja herra Karm polkasi vihastuneena jalkaansa kaikkea mailman muotihulluutta muistaessa.
Mutta "apina" sanan kuultuaan hänen Nirvanansa nähtävästi yhä enemmän loukkaantui, niin että vetäytyi portin sisäpuolelle. Solmu Sortimo oli kuitenkin jo ehtinyt nykäistä ohuen hansikkaan onnettomasta kädestään ja tarjosi sitä nyt paljaaltaan ystävälleen. Mutta Nirvana ei enää huolinut, vaan sanoi että kynnyksen ylitse kätteleminen oli kaikissa tapauksissa mahdotonta. Silloin Solmu Sortimo syöksähti portista sisään ja tarjosi taas kättään. Toinen yhä empi, mutta suostui vihdoin…
— Elkäämme toki riitautuko turhista, — sanoi Solmu Sortimo. Ja lyhyesti lisäsi: — Hyvää yötä!
Portti lupsahti kiinni.
Mutta kamariinsa tultuaan tunsi Solmu Sortimo selvästi että hänen ystäväänsä tämä vähäpätöinen sattuma taas oli vaikuttanut kovin koettelevasti ja tunsipa myös aavistuksen että moisista pikku-asioista vähitellen saattoi latoutua kylmä vuori, joka uhkasi auttamattomasti heidät toinen-toisestaan eroittaa. Pikku-asiat ne usein määräävät suunnan poluillemme elämän erämaan läpi!
"Mikseivät ihmiset mitään uskalla?" kysyi hän itseensä kaivautuen. "Minua huvittaa joskus uskaltaa, uskaltaa omaa itseäni varten! Vain koetellakseni, vain kehittääkseni itseäni…"
Yövuoteellaan viruen kynttilän ääressä sattuivat hänen silmänsä venäläisen laulukirjan erääseen runoon, jonka tunnelmaan hän tänä iltana luuli voivansa yhtyä:
"On sama mullen: kärsinkö vai nautin,
Ma kärsimyksiin totuinhan jo ammoin,
Oon valmis itkuhun ja nauruun,
Siis sama mullen, aivan sama mullen!
On sama mullen: ystävyys tai viha,
Ma kylän juoruihinkin totuin ammoin,
He haukkukoot ja hymyin hammastelkoot,
On sama mullen, mullen ihka sama!
On sama mullen! Sydämmeni lääke:
Tuo lempi — unhoon sai jo ammoin,
Mua rakasteta ei — ei tarvitsekkaan —
On sama mullen kaikki, aivan sama!