— Niin… hymähti Nirvana lempeästi, ivaa huomaamatta. — Minullakin kuitenkin on sellaisia hetkiä, jolloin tunnen olevani hyvin, hyvin arka ja pelkääväni kuin pieni lapsi.
— Pelkään minäkin, kun olen yksin ja sattuu olemaan hyvin pimeä ja paha omatunto, — sanoi kavaljeeri. — Silloin pelkään aidanseipäitäkin. Ja paha omatunto on minulla melkein aina… lisäsi hän puolittain leikillä.
— Tehän kuljette kuin salamurhaaja? sanoi Nirvana.
— Niin juuri. Mutta niinkuin sellainen salamurhaaja, joka on tappanut ainoastaan itsensä.
— Voi elkää puhuko niin synkästi! rukoili toinen, mutta Solmu
Sortimo ei malttanut olla vielä lisäämättä:
— Itseni olen minä salaisesti surmannut ja surmaan joka-päivä ja siksi onkin minulla aina omantunnon tuskat.
Nirvana ei mitään vastannut, huoahti vain ja hyvää-yötä lausuessa äänensä lempeästi värisi… Ja koko seuraavaksi illaksi tuli hän Solmu Sortimon huoneeseen — tosin sisar Tatjanakin näön vuoksi oli mukana — ja alkoi pallistaa ystävänsä silkkisiä nenäliinoja, joita tämä stipendirahoillaan oli ostanut viedäkseen ne tuliaisiksi "siihen maahan, jossa ei silkkimato kudo".
Ja sellainen tunnelma että Solmu Sortimon pian oli palaaminen takaisin isänmaahansa, leijaili jo syksyntyvässä ilmassa, ja kaikki asiat häämöttivät näille kahdelle lempiväiselle jo sen tunnelman valossa.
— Monsieur Karm?…
— Mitä, Nirvana —?