— Ettekö tahdo olla niin hyvä ja soittaa huiluanne?
— Mitä minä nyt soittaisin?
— Soittakaa sitä suomalaista kansanlauluanne, jossa puhuttiin erosta ja jonka olette minulle venäjäntänyt, — pyysi Nirvana lempeästi. — Ja laulakaa se sitten myös — te niin harvoin laulatte, vaikka Jumala on teille antanut miellyttävän äänen…
Solmu Sortimo otti huilunsa, istuutui hämärimpään soppeen, heitti toisen jalkansa yli polven ja alkoi värssy värssyltä soittaa sekä vuoroin hyräillä:
Ah voi kuinka kauheasti suru vaivaa mieltäni,
Kun mun täytyy lähteä ja tänne jättää kultani.
Sinun luontosi lempeä on sydämmeni sitonut,
Sinun kaunis katsantosi kokonaan mun vanginnut.
Nimesi ma kirjoittelen hopeahan, kultahan,
Kuvasi ma kätkielen sydämmeni pohjahan.
Taivaan Herra meidät vielä kerran yhteen saattavi
— — — — — — —
Loppua ei hän saanut rinnastaan, sillä yksinkertaiset kansanlaulun sanat, joita hän ei ollut laulanut sitten kuin jolloinkin Suomessa, värähdyttivät häntä nyt sydämmeen saakka ja loitsivat hänen eteensä kaikki ne surunkauniit kuvat, jotka sielussansa voi nähdä ja tuta ainoastaan se, joka lapsuudesta saakka on rakastanut vanhoja suomalaisia lauluja.
— Ääneni on sorruksissa, syytti hän.