Nirvana ei muuta sanonut kuin "kiitos", mutta hänen syvälle käsityönsä ylitse painunut päänsä antoi aavistaa että hänenkin korkeassa povessaan värähteli jotakin, jota hänen valonhohtavat silmänsä tahtoivat salata…
11.
Mutta Lemmenjoen kohisevissa koskissa on kiljuvia kiviä ja parkuvia paasia, ja ikivanhat tarinat tietävät kertoa piruista, jotka yön pimeydessä noilla paasilla hornan lauluja laulavat ja pahanpäiväisesti peloittavat illan hempeitä haltijattaria. Ja silloin tuo pahojen henkien kuoro salaperäisesti sointuu yhteen noiden hyvien hengettärien iltasoitteloiden kanssa. Jota kaikkea sekamelskaa syrjäinen rantojen taivaltaja neuvotoinna kuuntelee tietämättä mikä totta on ja mikä valhetta.
Parhaimmin tekee, ken korvansa sen kosken yökohinalta sulkee…
Oli kulunut vain muutamia päiviä edellisestä, kun Nirvana von Eidmann eräänä hämäränä syyskuun päivänä sai kaupungin postissa seuraavanlaisen kirjeen:
Syyskuun 19 yöllä…
Tunnen että Sinua jo kyllästyttää alinomaisten "selitysten" saaminen minulta. Sentähden koetankin nyt kirjoittaa niin lyhyesti kuin voin. Mikä minua oikeastaan vaivaa, sen Jumala ja Perkele tietköön? Eilen paratiisi ja autuus, tänään saatanallinen ikävä ja punainen helvetti! Eilen olisin ollut valmis kanssasi ikuisen liiton solmiamaan, tänään ainoastaan kuolemaan yhdessä pois tästä kirotusta mailmasta…
"Ma Teitä lemmin, vaikka raivoon!" Tietysti rakastan Sinua silloinkin kun soimaan ja silloinkin kun Sinulle kaikenmoisia raakuuksia latelen, jumaliste, rakastan. Usko jos tahdot! Minä vain pyydän ilmoittaa että tulen hulluksi näistä meidän suhteistamme enkä voi kestää, vaan tapan itseni, ammun itseni, hirtän itseni vielä tänä yönä ennenkuin kukko kolmasti laulaa…
Et sinä minua sääli! Myöhäistä onkin sääliä, myöhäistä olla hempeä ja lempeä, myöhäistä, sanon minä… Jää hyvästi — aamulla minua siis ei enää ole, Sinut yllättää huhu että Sinun tuttavasi, tuo suomalainen koira, on hirttänyt itsensä, ovat löytäneet hänet hengettömänä huoneestaan… Hymyile kylmästi, kun tämän kuulet ja lausu muidenkin kuullen, lausu näin: "niin, ei ole vähintäkään kumma… hän oli sellainen… sellainen juuri… en minäkään hänestä pitänyt!" Lausu niin ja riemuitse! Ja minä, ollen silloin jo helvetissä, kuulen Sinun ihanan tuomiosi ja remahdan nauruun pirujen kanssa ja aloitan villin tanssihypyn… à la bacchanale! On sama mullen, kärsinkö vai nautin, mua rakasteta ei — ei tarvitsekkaan! Piru minut vieköön lempineni, hän paistakoon minut palavassa tervassa! Minkätähden pöllö rakastuinkin Sinuun, sekarotuiseen venakkoon, ja nyt saan kärsiä joka-päivä ja yö? Sinä, Sinä et minua kuitenkaan niin rakasta kuin minun jumalattomat himoni vaatisivat, Sinä olet tässä suhteessa kova ja kylmä kuin syvän kaivon kivi!…
Et rakasta, vakuutan Sinulle, Sinä vain kadut sitä että antausit kanssani tuttavuuteen ja sentähden että minun täytyy Sinun luotasi pois matkustaa. Ah! Mitä tiedän minä tehdä, mitä Sinä minulta halajat, Sinä olet vaiti kuin marmoripatsas, et hiisku salaisimpia mielitekojasi — et Jumalallesikaan!