Kuule! Eilen olin hengessä ja avioliitossa Sinun kanssasi, Sinä olit niin armas, niin suvensuloinen, oi Jumala, kuinka olit, miksi Sinä olitkin niin suloinen etten edes uskaltanut Sinuun oikein katsoakkaan, sydän niin paloi ja kaikki tunteet ja intohimot hehkuivat. Sairasko? Haa!
Mistä nyt ikävä, mistä tämä harmaja harmi ja helvetillinen ikävä?
Mistä??
Jos edes yhden kerran olisin Sinua suudellut, kun oli kesä ja hymyilevä luonto ja linnut vapautta lauloivat ja Sinä häälyit niin suloisena ja tilaisuuksia oli! — tämä jo lohduttaisi minua: minä tietäisin mitä on lemmensuudelma, jota kaiken nuoruuteni ajan olen janonnut, mutta sitä ei ole, ei ole, kuuletko — ja nyt on jo myöhäistä… Et Sinä itse tätä enää sallisikkaan enkä minä puolestani koskaan rohkene, sillä minä odotan että Sinä itse…?
Niin! miksi Sinä, kuningatar, et ole suudellut minua, jos Sinä kerran olet rakastanut minua ja tuntenut että minä, nuorukainen, kokonaan olen Sinulle kuulunut? Tottakai Sinulla on oikeus? Jokaisella naisella on oikeus osoittaa tunteitaan ja siltä puolelta alettuna onkin se paljon parempi — ainakin mitä minuun koskee, joka alati salaan, mitä sisällinen ääni käskee.
Niin! Miksi Sinä sitä et ole tehnyt, jos todella…? Olisimme edes silmänräpäyksen onnelliset olleet — minä, minä erittäinkin!
Ah! Minunhan täytyy tänä yönä itseni tappaa. Siispä hyvästi, älä muistele vihalla. Jumala Sinulle suokoon kaikkea hyvää. Juon myrkkyä! Juon myrkyssä maljasi: terveydeksesi, Sinä uneni, unelmani vieraalla maalla!
Kaikki myöhäistä…
* * * * *
Syyskuun 20…
Anteeksi neitiseni että vielä olen elävien kirjoissa! En jumaliste kuolla voinut, sillä kun yöllä näin istuin ja kirjoittelin alusvaatteisillani, niin tuli vilu, yksinkertaisesti vilu, ja minä olin myös hyvin uninen — ja kukapa, kukapa olisi huolinut itseään surmata sen hurmaavan ruusupeitteen alla, jonka Sinä itse olit neulonut — kuinka suloista siihen kietoutua…