Mitäs Sinä oikeastaan minusta nyt ajattelet, oi Nirvana? Kirjoittaa osaan minä kuin järkivaivainen. Eikö totta? Kuule: tänä aamuna heräsin kolkkoon veisuun — ne veivät siellä hautaan jotakin kuollutta. Niin, hautaan, hautaan minunkin mennä pitäisi. Ikävä näin on elää, sillä täytyisi tapahtua liian suuri muutos minun elämässäni, jos niin että elää ansaitseisi… Sinä sen tiedät, neuvo minua! Älä hylkää minua, sääli! Kipeä olen, kaikki johtuu kai tästä, kaikki oikkuni ja outo käytökseni.

Ja jos ei jotakin kirousta olemassa olisi, olisin ehkä sellainen kuin Sinä olit sulhostasi haaveillut ja voisin Sinua rakastaa joka-ikinen hetki. Enkelini, älä minua halveksi, Sinä, Sinä ainoastaan voisit elämän minulle antaa, jos tahtoisit, voisit, jos rohkeampi olisit etkä kääntäisi huomiota pahoihin tuuliin.

Miksi Sinä, Nirvana, viime lauvantaina olit niin suloinen, hyvä jumala sentään? Heti kun sinut silloin näin, tahdoin heittäytyä suinpäin Sinua syleilemään, tahdoin, mutta hillitsin. Jumalani, jospa "Sinä aina olisit sellainen kuin silloin. Elämä olisi silloin silkkiä. Vakuutan Sinulle että Sinulla on yksi onnettomuus: ei mikään hattu eikä mikään päällystakki Sinua pue, nyt olen siihen huomioon tullut. Toistan vieläkin: suokoon Jumala Sinun aina olla sellainen kuin olit viime lauvantaina ja — minä rakastan Sinua aina hulluuteen asti. Minä eriskummallinen olento, rakastan Sinua, kuuletko ja uskotko: ra-kas-tan!"

S.S.K.

Tämän kurjan, imelän, osaksi ihanan ja kaikkia-koettelevan kirjeensä jälkeen sai Solmu Sortimo näin kuuluvan vastauksen:

Oi kauhistus, mitkä mietteet myllertävät Teidän päässänne (en saata sanoa "Sinuksi" — meillä Venäjällä se on sopimatonta), herra Karm, mutta jumalankiitos että kuohu nyt on asettunut — luuletteko että minä voisin kestää Teidän kuolemanne? Te heikkoluontoinen! Te olette saanut tietää minun tunteeni, minun ajatukseni, minun katseeni, Te olette kääntänyt minun sieluni nurin — eikä se kuitenkaan riitä, ja sanotte olevanne onnellinen vain sen kautta, jos saatte minua syleillä. Minä ajattelen näin: nainen, joka siihen on harjaantunut, ottakoon ensi askelen, mutta minä olen tehnyt kaksikin koetta Teidän suhteenne ja niin karkeasti tullut luotatyönnetyksi; vaan jos sellainen kolmannen kerran tapahtuisi, niin en Teitä enää saattaisi nähdä ja sentähden vain jäisin kärsimään. Oi kuinka Te panette minut kärsimään! kun valkoisella, kylmällä paperilla riennätte selittämään että kaikki on mennyttä ja että Te jo haaveksitte toista rakkautta. Ja millaista? — villien rakkautta, orjien rakkautta — ei! vielä viheliäisempää Te tahdotte: eläinten rakkautta, sillä koirahan vain nuolee kättä, joka sitä lyö. Mutta minä houkkio, jolla koko aikana ei ole ollut muuta rukousta huulillani kuin tämä: että Te minua rakastaisitte…!

Jo alussa kesää minä kerran tuskaannuin ja olin likellä kuolemaa ja arvatkaa kuka minut pelasti: tohtori Simberg, tietämättään. Niin, myöhäistä, kaikki on myöhäistä, nyt Te jo itse kadutte, loppuneet ovat ihanat päivät, loppuneet kuutamokävelyt… ja nyt kaikki kiusaa, ja me olemme vain kaksi sellaista pelkuria olentoa, jotka voivat yhdessä nauttia vain jollakin asumattomalla saarella, mutta kuka tietää, eivätkö sielläkin meitä häiritseisi petoeläimet, taivaanlinnut tai itse taivahan kuu…?

Ja kuitenkin minä Teitä rakastan, kaikkine puutteillenne ja kaikkine oikkuinenne! ja kuinka iloinen olisinkaan, jos Teistä tulisi onnellinen — miten tahansa se tapahtuisikaan!

Kuinka kummallisia luonteenpiirteitä Teissä onkaan: kun ei onni Teille ota kiinni antautuakseen, niin Te sen perään karkaatte sitä tavottaaksenne, ja kun se kääntyy Teitä vastaan, silloin Te aivankuin säikähtyneenä pakenette pois ettekä usko!… minä luulen ettette koskaan ole ollut rakastettu, ette perheessä ettekä ulkopuolella ja sentähden Teissä tuollainen epäluottamus — — — — — — — — —

Kirje katkesi tähän kohtaan ilman pistettä, nähtävästi jonkun häiriön kautta keskeytettynä, ja arkin neljäs sivu oli jäänyt kokonaan puhtaaksi. Se oli kuitenkin pantu kuoreen ja palvelijan mukana lähetetty vapaaherrattaren kotiin, missä herra Karm asui, juuri muuttaneena kadunpuoleiseen huoneeseen, josta tuttavamme, maisteri Långström, aikaa sitten oli vihellellen matkustanut tiehensä heti Grosnij-perheen jälkeen.