* * * * *
Kuinka nämät kaksi ihmistä taas selviytyivät pyykistä, jonka olivat pestäväkseen ottaneet, on kummasteltavaa. Mutta lemmenasioissa näkyy kaikki olevan mahdollista.
Pimeän yön valkeneminen aamun kirkkaaksi kajastukseksi on oikeastaan suuri luonnon ihme ja kuitenkin on tämä vaihtuminen aina mahdollinen ilmiö, jota tavallinen ihminen ei pidä edes kummasteltavana. Yön hornanhenkien ja lemmenkosken pirunpauhujen kuunteleminen rakkauden mailmassa on ehkä sekin luonnon välttämätön vuoro-ilmiö.
Solmu Sortimo oli kuni päivänperho, joka auringonpaisteessa mehevimmän kukkasen ympärillä liehuu, mutta samalla hän myös oli kuin mikäkin yöeläin, joka valonlasten nukkuessa vasta alkaa ruokaansa etsiä pitäen toisinaan kovaakin jyrinää ja säikytellen herkkäunisia. Nirvana taas — hänen luonteensa oli kuin Etelä-Venäjän siintävä aro, rauhallinen ja avara, ääretön ja yksitotinen, jonka lauhkean ilmakerroksen ainoastaan nouseva ukkosilma panee mahtavasti väräjämään ja loitsii viehättävän vaihdenäyn luonnontutkijalle tai taiteilijalle, joka värivivahduksia kaipaa.
12.
Tullut on armaasta-eron aattoilta ja eronhetki jo päätetty. Huomenna, huomenna on täytymys lähteä hänen, joka enemmän kuin neljän kuukauden ajan on polkenut venäläistä mannerta jalkainsa alla sen kedon kukkasia vuoroin kiroten, vuoroin siunaten, siunaten enemmän kuin kiroten. "Suomi armas synnyinmaamme, tuhatjärvinen, Sulta kehdon, kodon saamme, haudan rauhaisen!" Se on entisen koulupojan laulua tuo eikä se enää paljoa paina; vaeltavan ylioppilaan rinnassa täytyy toki soida yleisinhimillisempiäkin säveleitä kuin ahtaimman nurkkaisänmaallisuuden kuiskeet. "Kehdon?" Niin, sen hän on saanut Suomelta, mutta "koti" ja "rauhainen hauta" — ovatko myös ne löytyvät ehdottomasti siitä samasta maasta, jossa hän on syntynyt? Oi, sieltä niiden löytyä pitäisi, mutta entäpä jos ihmeellinen kaitselmus toisin tahtoo, miksei niitä voisi etsiä muualtakin? Kuinka moni isänmaan jalokin poika on löytänyt kodon ja rauhaisen haudan ventovierailta veräjiltä! Ihminenhän on vapaa! Mutta miksi sen haudan pitäisi olla juuri "rauhaisen", miksei se saisi olla myös suloisen-myrskyinen, jos "koto" sen kummulla vain olisi kultainen? — "Kankahias kultamaina, kultamaina lemmimme?" Niin, siitä tosin irti päästä ei ikinä voisi, sillä synnyinmaan luonto oli painanut ikuisen leimansa nuorukaisen sieluun, mutta — — — onhan korkeampiakin, ylevämpiäkin lempimisen esineitä kuin kultaiset nummet ja kankaiden kivet, ja se on ihminen, ihminen semmoisenaan missä tahansa, jossa kultainen sydän vain löytyy, joka toista sydäntä lupaa vahvistaa ja elämäntaistelussa auttaa. Sydämmen ympärillä on sydämmen kotimaa! Mitä, mitä, mitä Jumalan nimessä hänen, ylioppilas Karmin, siis piti tehdä?
Näinkö vain ilman muuta hänen erota tulee Nirvanastaan? Ja näinkö vain rientää syksyiseen, sateiseen Suomeen tuntematonta, tummaa tulevaisuutta vastaan ja keveästi karistaa päältään koko kesäinen kummitusjuttu? Ja tovereita tavatessa sitten nauraen kertoa "säkästyksestään" johonkin "sekarotuiseen venakkoon"? Ei, ei, tuhat kertaa ei! Nirvananlaisen naisen merkitys ei saanut hukkua Suomen kylmiin unhojärviin! Nirvana oli toki jotain ihmeellisempää, täyteläisempää kuin yksikään Suomen salojen sinipiioista, noista pikkusievistä, nipsanenäisistä, pien-ihanteellisista, mutta tarkemmin tutustuttua pikkumaisista, koulutyttömäisistä, arkipäiväisistä, ahdasmielisistä leivänsyöjäin tyttäristä? Nirvana oli toki kaikkia muita uljaampi, ylhäisempi sekä sielultaan että ruumiiltaan!…
Kaikkia tämänkaltaisia arvosteluita, epäilyksiä, kysymyksiä ja ristiriitoja hautoi sankarimme päässään sinä iltana, kun hän viimeistä kertaa läksi illanviettoonsa tuohon rakkaaksi käyneeseen, matalakattoiseen naapuritaloon, missä Nirvana häntä jo odotti ja oli järjestänyt kaikki tuossa pienessä kodissa sen mukaan kuin ainoastaan järkevä ja hellä naisolento osaa järjestää pyhittääksensä iltatunnit kokonaan sala-rakastettua olentoa varten, jonka tietää piirtelevän viimeisiä päiväkirjan lehtiään erikoiselta elämän ajalta…
Ja Solmu Sortimo tuli ja otettiin vastaan kuni sadunprinssi satulinnan neitsytkammariin — ja kas! hänenkin silmänsä loistivat tänäiltana ihmeellisemmin kuin koskaan ennen, sillä surunsuloiset sielunraatelut ne olivat hänen silmiinsä kiillon luoneet niin että kaikki sen näkivät. Ja varsinkin Nirvana sen huomasi ja ajatteli itseksensä: "Solmu Sortimon silmät olivat kylmiä silloin kun hän keväällä tänne saapui — minä, minä olen ne ilmehikkäiksi kirkastanut, minä ja se, mikä välillämme on!" Ja Solmu Sortimo tunsi itsekkin olevansa sadun prinssi, joka oli istutettu satulinnan pyhimmän neitsyen ihanaverisille vierille.
Kuni siniseen savuun häipyivät muut naiset — ne olivat nyt hyvät ja herttaiset nekin — mutta tämä yksi häälyi likinnä hänen sieluaan sitä sivellen hienonhienoilla sadun untuvilla ja ihananihmeellisesti hänen kaihojaan kutkutellen ja lohdutellen.