Oi kuinka hän, Nirvana, oli armas ja tenhoraikas taivaansinervässä kotipuvussaan! Hänen silmänsä säteilivät kuin tähdet ja hänen äänensä soinnahteli kuin etelätuulen suhina lämpöisenä iltana laaksojen laakerimetsässä…
Suomalainen ystävä tunsi olevansa häneen silmittömästi rakastunut. Hän unhoitti että soraääniä kesän kuluessa koskaan oli ollutkaan! Hän tahtoi häntä suudella… ensimmäisen ja viimeisen kerran, tahtoi — eikä kuitenkaan suudellut. Nirvana oli niin puhdas, niin pyhä, niin majesteetillinen. Sepä se kai olikin joka hyväilyn esti?…
Tämä oli Solmu Sortimon viimeinen ilta ystävänsä kodissa.
— Elkää menkö pois koko yönä! kuiskasi Nirvana lempeänleikillisesti.
Kuinka lohduttavaisesti tällaiset sanat poislähtevään sattuivatkaan!
"Ei kieli eikä mikään enää estä Teitä rakastamasta! Kohtalo näyttää määränneen meidän sielumme ja olemisemme yhdeksi!"
Se oli pieni lippu, jolla nämät merkilliset sanat hohtivat. He leikkivät viimeisen kerran lipuilla.
Riemuiten piirsi Nirvana vastauksensa: "Siis terve rakkaus, joka et erotusta eri kansallisuuksien välillä tunne!"
Tällaisia yhteensoinnun ajatuksia he vaihtoivat. Mutta suudelmaa sen merkiksi — eivät he vaihtaneet. Silmänsä vain paloivat! Oli jo keskiyön aika.
Huumautuneena, kuni jotakin pyhää vailla, palasi Solmu Sortimo asuntoonsa. Kun hän tutki, mitä pyhää vailla hän sieltä tuli, niin ymmärsi hän että oli tehnyt jotakin luonnotonta sillä ettei vihdoin viimeinkään ollut Nirvanaa suudellut. Nirvanaa, joka sitä oli odottanut, sen hän nyt selvästi tunsi!…