Hän ihan paloi harmista ja kivusta että oli ollut pelkuri. Pelkuri — niin pienessä asiassa? — Solmu Sortimo alkoi samana yönä ruusunpunaiselle paperille kirjoittaa armaalleen kirjettä, joka alkoi: rakastan, rakastan, rakastan… ja jossa hän taas sielutieteellisesti koetti selittää sitä, miksi ei ollut suudellut…
Hullu mies! Kolminkertaisella "rakastan" sanalla hän koetti korvata olemattomia suudelmiaan? Aamulla kun hän heräsi ja hänen silmänsä sattuivat oman maan karttaan, joka koko kesän siinä oli riippunut hänen vuoteensa vieressä, rukoili hän:
"Hyvä Jumala, anna minun aina rakastaa Nirvanaa… elämäni loppuun saakka… ja anna minun ikäni lempiä myös isänmaatani Suomea!"
Hän todella rukoili, rukoili hartaasti; pitkiin aikoihin ei hän ollut voinut näin todellisesti rukoilla.
Sitten hän nousi ja ryhtyi tukkimaan tavaroitaan matka-arkkuihin…
"Menkäämme kihloihin!" kuiskasi hän sitten armaalleen tavaten tämän pienessä puutarhassa viimeisessä rendez-vous'ssa, mutta toinen vastasi hänelle lempeästi "ei", vaikka häntä rakastikin. Vielä rautatieasemalla saivat he tilaisuuden puoli minuuttia ennen junan lähtöä puristaa toistensa käsiä sekä katsoa toisiansa syvästi silmiin, ja juuri kun juna läksi liikkeelle, hapuili poislähtevä nuorimies saattajansa kättä painaakseen siihen hätäisen suudelman, mutta sieluntuska oli hänet jäykistänyt eikä hän tuntenut lähestyneensä toista siten kuin rakastavaisten kesken lähestytään täydellä sielulla. Heidän tunnelmissaan värisi kesällä usein laulettu mustalaisromanssi:
Miksi, oi ystävä, noin olet vaiti,
Miksikä kasvosi kalpeat on?
Vai erohetkenkö jäähyväistunne
Sielusi nuoren raadellut on?
Äl' huoli: pian taasenhan luoksesi palaan,
Ei kohtalo meit' iäks eroittaa voi!
Ma varmasti saavun ja onnemme paistaa,
Ah saavun, ja sulle vain lempeni soi!
"En usko! En usko! Petos mielessäs väikkyy!
Jo riemuni hetken viimeisen nään…
Miks lähdetkin, armaani, täältä sä poikkeen?
Näin, näin ikipäiviks ma orvoksi jään!"
Sakea savupilvi tuli matkustajan ja asemasillalla liinaansa heiluttavan naisen väliin, ja kun ilma taas selvisi vapaaksi, ei Solmu Sortimo enää rakastettuansa nähnyt.