Painoi silloin käden sydäntänsä vasten ja oli yksin — — —

Ja niin erkani ylioppilas Karm satakielten ja rosvojen satukaupungista sekä Venäjänmaan Nirvanasta, joka hänen nuoren sydämmensä oli ihmeelliseen tuleen sytyttänyt; ja kiljuen ja armottomasti vihellellen kuljettivat jyrisevät junat hänet takaisin isänmaahansa Suomeen —, pieneen, kummalliseen, pikkumaiseen, itsetyytyväiseen, mutta kuitenkin niin rakkaaseen, niin rauhaiseen, puhdasilmaiseen, runsasruokaiseen Suomalaisten maahan, missä häntä ensimmäisinä iloisesti hämmästyttivät Helsingin hyvinpuetut naiset, jotka näyttivät kesänaikana ikäänkuin kaunistuneilta, vaikka yhä niin ylpeiltä ja kylmiltä ja niin vierailta… ja miltei vihaisilta…

Syksy oli tullut.

KIRJEITÄ YLI RAJAN.

Lennätän heti jälkeenne ensi tervehdykseni syntymämaahanne, rakas Solmu Sortimo, ja toivon että se Teille olisi tervetullut. Mitä Te silloin mietitte kun juna Teidät kiidätti pois "satakielten kaupungista"? Oi, minulle se oli kauhea hetki, kun vaunun ovi sulkeutui ja juna läksi liikkeelle: — silmissäni pimeni kaikki ja minun oli pakko tarttua kiinni lyhtypylväästä, jotta en maahan kaatuisi; sitten näin läpi sumun viime vilahduksen Teistä vaununikkunassa, me viuhdoimme nenäliinojamme, mutta sitten täytyi lähteä pois pitkin samaa tietä… ja silloin annoin vapaan vallan kyynelilleni ja sydän tuntui niin tyhjältä. Te sen olitte mukananne vienyt! Ah kuinka raskasta on eroaminen, totta Te sanoitte että jos olisimme hyvästelleet toisemme kuten pitää, niin olisi ollut helpompi — antakaa minulle anteeksi, sillä minun syyni se oli, en tiedä mikä minua vaivasi… Saattamaan lähtiessä olin päättänyt niin ja niin menetellä, mutta kun Te siinä seisoitte ikäänkuin kivettynyt sanaakaan sanomatta, niin en minäkään… Ja viime kohtauksessa ryytimaassa, kun oli vastattava kysymykseenne, emmekö mene kihloihin, tulin vastanneeksi vain "en tiedä". Oi miksi minä tätä kirjoitankin? Sanokaa minulle vilpittömästi, onko tämä kirjevaihto Teitä häiritsevä — kirjoittakaa heti suoraan ja silloin sen katkaisemme. Puristan lujasti kättänne, rakas Solmu Sortimo, ja toivotan sydämmestäni onnea.

Nirvana.

* * * * *

On jo kymmenen päivää siitä kun läksitte, ainoastaan kymmenen päivää ja kuitenkin tuntuu kuin siitä olisi hirveän kauvan, niin vitkaan ovat vuorokaudet kuluneet; päivät työn ääressä ovat vielä soluneet siedettävästi, mutta taas eilen, sunnuntaina, jolloin olin niin tottunut Teidät näkemään ja menemään kävelyyn yhdessä… oo noita iltoja, luulin että tulen mielenvikaan. En jaksanut itseäni hillitä, vaan kirjoitin Teille muutamia sanoja, sanokaa milloin saitte sen kirjeen? Myös palautin takaisin erään nimellenne saapuneen postilähetyksen, mutta tiistaina itse sain Teiltä kirjeen Pietarista. Armas, kallis Solmu Sortimo, kuinka Te kärsitte ja kuinka Te olette hyvä sääliessänne minua, että minäkin kärsin, mutta minusta näyttää kuin sen päinvastoin pitäisi Teitä lohduttaa.

Miksi meidän täytyi erota? oi kuinka olisin halunnut olla kanssanne Pietarissa, oi kuinka olisin tahtonut huudahtaa: ottakaa minut, elkää jättäkö — en jaksa enää salata tunteitani… olkaamme edes yksi päivä yhdessä! Kuinka tuhmia lapsia me olimmekaan, mitä varten ja ketä varten me kannoimme naamareita — säälien toinen-toistamme? mutta kuinka se minulle toisinaan maksoikaan epäinhimillisiä ponnistuksia ja mikä minut kulloinkin lieneekään pysähdyttänyt — pelkäsin kai että ero tuntuisi vielä raskaammalta. En minä Teitä mistään syytä, minulle Te olette kaikista kunnioitettavin, suloisin, kallein ihmisolento, ja yksi vain minua lohduttaa, se että me vielä näemme toisemme ja siihen minä lujasti uskon — yhdistäähän Jumala aina rakastavat sydämmet! ja vaikka nyt onkin vaikeata edeltäpäin tietää, niin minä kuitenkin uskon ja lohduttakoon Teitä se että minä koetan toimia siihen suuntaan.

Teidän poislähtönne jälkeen on meillä ollut paljon työtä ja kentiesi se on auttanut kestämään ensi eron kaiken katkeruuden. Mutta viime perjantaina saavutti minut sellainen sieluntuska ja niin oli raskasta etten voinut ymmärtää, mitä ympärilläni kysyttiin, en kenenkään kanssa puhellut ja hapuilin nurkasta nurkkaan kuin veteen viskattu — siten sain eletyksi sunnuntaihin asti, ja aioin Teille kirjoittaa — silloin sain Teiltä avonaisen kortin, jossa Te lupaatte kunnollisemmin kirjoittaa heti kun olette saanut asunnon ja järjestänyt olonne. Odotin maanantain, tiistain — ei vieläkään kuulunut, jolloin huomasin että Te ensin odotatte minulta. "Hän on kipeä, hänelle on sattunut ikävyyksiä jonkun ilkeän naisen tautta." Enhän tiedä mitään, millä mielellä Te palasitte isänmaahanne, ja postikortistanne on mahdoton sitä päättää; kaikki tämä tekee mieleni rauhattomaksi ja sentähden en vielä vastaa mitään kosimiseenne…