Rakas Solmu Sortimo, en ole muistanut pyytää Teitä tekemään minulle sitä mielihyvää että unohtaisitte kaiken vastenmielisyytenne jotakin meidän perheen jäsentä kohtaan; tietäkää että jokainen ihminen miellyttää yhtä — toista ei; jos sitä siis ei voi korjata, niin ainakin voipi unhottaa, mutta tuomitakseen toisen puutteita, täytyy ensin olla varma perustus, vaan missäpä on täydellisyyttä? Jokainen ihminenhän on luotu Jumalan kuvaksi, ja pelkän pahan etsiminen ihmisessä merkitsee veron vaatimista Jumalalta, niin ainakin minä sen ymmärrän.
Hyvästi nyt, en voi enempää kirjoittaa… tietäkää että kaikki sunnuntait tulevat pyhitetyiksi Teille, niinä päivinä minä olen Teille kirjoitteleva, niinä päivinä olen lukeva teidän entisiä kirjeitänne ja haaveksiva tulevaisuudesta, kauniista ja onnellisesta tulevaisuudesta. Jos minun rukoukseni kantavat Jumalaan asti, niin Te, minun oma Solmu Sortimoni, tulette onnelliseksi ja kaikki teidän toiveenne täyttyvät — ja sitä samaa minäkin sielustani toivon.
Teidän Nirvananne.
P.S. Kaikki omaiseni lähettävät Teille terveisensä eikä heillä ole mitään vastaan: ottaa Teidät pojaksi ja veljeksi meidän perheeseemme.
* * * * *
Satakielten kaupungista 18 p. lokak. 18..
Suuresti-kunnioitettava, rakas ystävä Solmu Sortimo! Kuinka iloinen olenkaan että olette ruvennut saamaan hermolääkärin hoitoa, Jumala suokoon menestystä — kuinka minä kunnioitan tuota ihmistä! Kuvauksestanne päättäen ei hän ainoastaan tee Teitä ruumiillisesti terveeksi, vaan myös henkisesti Teitä parantaa, ja se on pääasia. Oi, minä uskon täydellisesti sellaisen parannuksen apuun, suokoon Jumala, sanon vieläkin.
Olin hyvin, hyvin iloinen kirjeestänne, juhlapäivä on minulle se päivä, jolloin saan Teiltä kirjeen, tuollaisen pienellä käsialalla kirjoitetun. Niin tosiaan, minulla oli aije matkustaa peräänne Pietariin heti kun korttinne olin saanut… Mutta rakastittehan Tekin minua ja tahdoitte jäädä "satakielten kaupunkiin", vaan tokko jäitte? sillä Te tiesitte että Teidän oli pakko lähteä Helsinkiin ja Te matkustitte, vaikka sydän repeili kivusta. Samoin minäkin saatoin kuolla paikalleni ja kuitenkin jäin — velvollisuuteni orjattarena. Mutta rakas ystävä, elkää hyökätkö sisarteni kimppuun, turhaan Te luulette ettei heitä rasita tämä riippuvaisuus, jokainen meistä olisi aikaa sitten halunnut ottaa jonkun toimen ja siten auttaa perhettä, mutta siinäpä se juttu justiin on ettei mamma meitä päästä hajaantumaan vierasten ihmisten sekaan, vielä vähemmin Sodomaan ja Gomorraan s.o. Pietariin. Mutta miksi ei mamma meitä päästä? — siksi että paljon rakastaa ja säälii meitä, hän tietää, kuinka turmeltunut on mailma, hän on uhrannut koko elämänsä meidän hyväksi ja joka-hetki meistä huolehtinut, vaikka meitä on ollut 12 henkeä, me olemme kasvatetutkin kokonaan toisella tavalla kuin nykyinen sukupolvi ja sentähden onkin vaikeata tehdä ystävyyden liittoja nykypolven kanssa (varmaan Tekin huomasitte ettei meillä ole tuttavia, sentähden että olisi mahdotonta toisiaan ymmärtää). Ei, meidän Mamasha on pyhä nainen!
Niin, minä tahdoin ensin odottaa Teidän kirjettänne ja nimenomaan kirjettä kotimaastanne, jossa omat kansalaisenne Teidät ympäröisivät; en minä peljännyt Teidän tuttavuuksianne naisten kanssa, vaan kotoisten olojen vaikutusta sieluunne. Eikä aavistukseni minua pettänytkään, Teidän vakaumuksenne ikäänkuin alkoi horjua — Te pelkäätte tapaavanne minut muuttuneena, turha pelko: minä jään entiseksi, mutta tietenkin ulkomuoto voipi muuttua ajan mukana ja myöskin surun tautta, tottapuhuen olen nytkin laihtunut ja silmäni ovat rauenneet — niin sanovat kaikki, vaan Te luulette että lakkaatte rakastamasta minua sellaisena? kuinka itsekästä! Vaatia rakkaudelleen täydellisyyttä kaikissa suhteissa ja jos sattuu pienikään muutos ulkomuodossa, niin jo on valmis lakkaamaan rakastamasta? Mutta mitäs varten on silloin sielun kauneus olemassa? — Ei, minun rakkauteni seisoo korkeammalla. — Minä olen läpielänyt Teidän kauhunne rakastua vieraisiin kansallisuuksiin, olen läpielänyt myös jo rakkauteni, mutta ainoastaan kotimaahani nähden, kunnes ilmausi tämä täyden, pyhän rakkauden tunnustus, mutta mitäs nyt, taasko se horjuu? — ei, sen Te, rakas oma Solmu Sortimoni, tahallanne kirjoititte kauhusta, jotta minä itseäni säälisin enkä rasittaisi itseäni liialla työllä, mutta se on minun iloni, työ yksin vahvistaa ja jalostaa ihmistä, niin, enkö arvannutkin oikein Teidän ajatuksenne? Mutta mitä varten tuo Teidän rakkautenne isänmaahanne? minäkö tässä olen estämässä Teitä sitä rakastamasta? Ja minkä leiman on minuun muka painanut Venäjänmaa? Kirjoittakaa minulle niin usein kuin voitte, Teidän kirjeenne minua vain ylläpitävät. Paperi oli kylmää silloin kun me joka-päivä saimme toisemme nähdä ja mitään puhumatta turvauduimme paperiin, mutta nyt täytyy vain kiittää että on olemassa paperia, millä voi välittää ajatuksiaan. Kirjoittaisin Teille joka-päivä, jos vain saisin yhtä usein vastauksia…
Ja minä rakastan Teitä ja olen valmis sen sanomaan koko mailmalle, mutta mistä nuot epäilykset ja epäluulot Teidän puoleltanne?