Nyt vastaan toiseenkin kirjeeseenne yhteenmenoon. Kuinka Te olette hyvä, kuinka Te olette sydämmellinen ja kuitenkin, niin vaikeaa kuin se minulle onkin, täytyy minun kuitenkin vastata Teille kieltävästi. Mitä varten minä matkustaisin Teidän omaistenne luo, eihän meidän häitämme koskaan tule olemaan, joskohta minun omaiseni eivät minua kiellä ja toivovat minulle vain onnea, mutta minä en heitä jätä. Tokkohan tulisin onnelliseksi, jos minun täytyisi ostaa onneni kymmenen minulle läheisen ja rakastetun ihmisen onnettomuudella — kuka niin itsekästä tekoa uskaltaa? Ja sentähden, rakas Solmu Sortimo, kuinkas me voisimme mennä kihloihin — miksi minä Teitä tahtoisin sitoa tulevaisuuteen, joka ei mitään lupaa? Te olette nuori, Teidän täytyy olla vilkkaassa seurassa, Teillä täytyy olla tuttavia ja kenties heidän joukostaan löydätte itsellenne sopivan vaimon, ja se täytyy muistaa ettei sielu ole ripustettu ihmisen ulkopuolelle, vaan se täytyy etsiä… Ah, Solmu Sortimo, kuinka helppo minulle näihinasti on ollut antaa kieltävä vastaus niille, jotka ovat pyytäneet kättäni, ja kuinka vaikeata minulle on tänään näiden rivien kirjoittaminen, mutta, rakas ystävä, enhän kertaakaan ole luvannutkaan Teidän vaimoksenne tulla. Vaan minä olen Teidän ystävänne, Teidän hyvä haltijanne ja siksi olen jäävä siihen asti kunnes Teidän lempenne liekki minuun sammuu. Asua samassa kaupungissa, nähdä usein toinentoisensa, kävellä yhdessä, vaihtaa ajatuksia ja tunnelmia — kas siinä minun haaveeni.
Ja nyt jääkää hyvästi toiseen kertaan, rakas Solmu Sortimo, elkää rangaisko minua pitkällä äänettömyydellä, vaan kirjoittakaa pian. Jääkää terveeksi ja onnelliseksi, sitä toivoo sielustansa Teitä rakastava
oma Nirvananne.
* * * * *
Venäjältä 2 p. marrask. 18..
Armas, kallis, Solmu Sortimo!
Antakaa anteeksi minun viime kirjeeni, minä olen sitä suuresti katunut, se on minua kovasti vaivannut ja mitä minä olen kärsinyt tällä viikolla, on mahdotonta sanoin selittää. Luonnollisesti minä Teitä säälin ja itseäni myös ja kauhusta Teidän tähtenne jumalaties mitä mielessäni haudoin. Ja millä tuskalla minä joka-päivä odotin postinkantajaa eikä kirjettä Teiltä kuulunut, kahtena viime päivänä päätin että Te olitte kuollut — kauhea kidutus! olin jo aikeessa kirjoittaa tuttavillenne tiedustaakseni Teistä, mutta onneksi lauvantaina sain Teidän kirjeenne, jota en ensin käsialasta tuntenut Teidän kirjoittamaksenne, silmät näkivät, vaan eivät uskoneet. Ja kuitenkaan tätä kirjettä ei ollut kirjoittanut minun rakas Solmu Sortimoni, vaan monsieur Karm! Nuo hirmuiset sanat, joista Te huomautitte, olivat minulta ryöstäytyneet synkässä mielentilassa: sisaren epätoivoinen sairaus, avuton vanha äiti ja muu ympäristö, se kaikki löi kuni Jumalan rangaistus leimansa minun kirjeeni sanoihin. Ikäänkuin Jeanne D'Arc — jonka täytyi elää ainoastaan toisten tähden ja kun oli pelastanut isänmaansa, kuninkaansa ja kansansa, rakastui ja täytyi astua kuolemaan.
Mutta ei minua kuitenkaan jätä toivo jälleen nähdä toisemme ja olla yhdessä, uskon myös kohtaloon ja jos en kirjoita Teille kirjettäni, niin se ei vielä merkitse sitä etten ole koettanut parastani, ja jos kohtalo on edeltäpäin määrännyt meidät toinen-toisillemme, niin minun aikomukseni onnistuu — järjestän perheasiat ja olen vapaa, ja voin silloin kokonansa kuulua rakastavalle miehelle. Mutta tämän aikomuksen toteuttamiseen en ryhdy ennenkuin olen saanut Teiltä vielä yhden kirjeen ja sen sisällöstä sitten päätän — suostunko vai en…
Mutta miksi Te niin vähän kirjoitatte itsestänne, kuinka olette järjestänyt raha-asianne? Oi rahat! ne ovat yhteiskuntaelämän vipu ja ilman niitä ei ihminen kykene sormeaankaan liikauttamaan. Jos jommalla-kummalla meistä olisi vähänkin rahoja, niin tokko olisimme niin kaukana toinen-toisestamme, tokko näin kiusaisimme itsiämme?
Iloitsen Teidän terveydenhoidostanne ja jos minun rukoukseni tulevat kuulluiksi, niin Te tulette terveeksi, suoritatte onnellisesti tutkintonne ja me saamme kohta nähdä toinen-toisemme. Au revoir, armas Solmu Sortimo, joka-päivä, jokahetki minä Teitä ajattelen. Olkaa onnellinen, elkää tuomitko elkääkä toruko omaa