Oli ihana aamu mun rauhani saarelmassa, kun kotoinen järvi tyynenä päilyy ja pehmoinen auer vilisten sinervöi ilman… En sinua, järveni, nyt soutaa hennoisi, en sinun helmaasi polskaroiden heittäytyä, etten sun hohtavia kasvojasi tuskan ryppyihin painaisi… Vaan jos sinua soutaisin, jos sinun helmaasi heittäytyisin, niin soisinpa olevani kevyt kuin sinitaivaan valkoinen hattara, jonka varjo hentona syvyyksissäsi sukeltaa ja häikäisevässä kalvossasi liukuu — vienointakaan värettä siihen tekemättä. Sillä sinä olet niin kirkas ja pyhä, niin puhdas ja hienoja unelmia täynnä kuni Vellamon neito, joka impeyttänsä rannan heleällä hiekalla kylpee…
Kuinka oletkaan sinä näin ihanaksi tullut, oi kesäinen aamu, Luojani suurin taideteos, erämaan poveen maailmalta syvään kätketty?
Istu, ystävä, nurmelle viereeni, alle tuoksuvan rantakoivun, minä sen sinulle kerron.
Yöllä seisoin ma tässä samalla paikalla, näin sen — enkä sitä koskaan unhoita. Ensin näin minä raa'an usvan hiljaa lähtevän kohoamaan soista ja vesiperäisistä notkoista, näin sen kietovan huntuunsa metsät ja mantereet, näin sen hiipien lähestyvän järveä ja peittävän sen kokonaan savuun, näin sen kiipeävän vaarojen rinteitä ja ottavan haltuunsa korkeimmatkin huiput… Silloin oli niin kosteata ja kylmää, ja ilma, jota hengitin, oli kuin myrkkyä, ja minun jäseneni värisivät vilusta. Poissa oli Pohjolan kesäöinen rusko, valjennut oli rastaan rikaskielinen laulu, katkennut käen kukunta, eikä yhdenkään metsän-elävän ääntä kuulunut. Kuni noiduttu lepäsi luonto kylmänkalseana, mykkänä kauhusta — ja minunkin sieluni valtasi kamala kolkkous ja minä tyrmistyin seisomaan kuni patsas, joka toivotoinna ojentaa kättänsä avaruutta kohti, salaisesti apua rukoillen…
Silloin himmeä välähdys äkkiä kosketti unista silmääni! Sumujoukossa oli syntynyt rajua, mutta äänetöntä liikettä. Oli kuin olisi katsellut kaukaista taistelua. Hirmuista, hälisevää taistelua aavalla kentällä! Siellä kohoili käsivarsia, välähteli verisiä miekanteriä. Siellä annettiin armottomia iskuja, toiset ryntäsivät — toiset peräytyivät. Mahtava ruhtinas, seisoen kultaisissa vaunuissaan, joihin oli valjastettu tuliset orhit, hymyilevin kasvoin, välkkyvä peitsi koholla, kiitää pitkin lakeata tannerta. Hänen edellään rientävät miljoonat airueet miljoonin säihkyvin säilin raivaten tietä läpi vihollisten laumojen ja huutaen lakkaamatta: "Hän tulee, hän tulee, maailman auvo, päivän ruhtinas; te yön lapset, väistykää, väistykää!" Turhaa on taistelu tätä ylivoimaa vastaan. Turhaan karkaavat yön harmaatakkiset sikiöt kiukusta kiljuen valkoisten nuorukaisten kimppuun, turhaan takertuvat he kosteilla käsillään ympäri päivän-poikien solakoita vartaloita, koettaen kellistää näitä kenttään tai raahata upottaakseen veteen. Ja turhaan itse sumujen sarvipäinen kuningas, soutaen saastaisessa venheessä, huutelee ikuista kostoa hänelle, joka kultaisissa vaunuissaan seisoo ja jota tuliset orhit yhä hurjemmin hänen jälkeensä kiidättävät. Ääretön sekasorto heidän rivinsä valtaa ja suin päin syöksyvät he pakoon jättäen aseensa voittajan saaliiksi. Kentälle jäävät vain kaatuneet ja rammoiksi isketyt…
Niin valkeus, se hymyilevä päivän ruhtinas ajaa helisten korkealle vuorelle ja hänen miljoonat henkivartijansa ympäröivät kunnioittaen hänen kultaiset vaununsa. Ja siellä hurrataan voitosta ja siellä juodaan maljoja…
Mutta haavoitetut sumusotilaat vaikeroivat alhossa ja heidän verensä juoksee kuiviin polttavaan hiekkaan.
Olli ja Aili
Korpirannalta 7 p. helmik. 189-.
"Rakas Aili! Kun se ihana päivä koittaa, jona sinut vaimonani tuon tänne Korpirannalle, niin saatpa oppia tuntemaan jotakin, jonka luulen sinua, Pohjolan reipasta impeä erityisesti viehättävän. Sanonko, Ailiseni, sen sinulle tässä, vai säästänkö sen siihen asti, kunnes sinä sen omine ihanine silminesi näet!… Aili, minä en tahdo sitä sinulta salata — minähän olen luvannut etten sinulta mitään salaa; minä olen hankkinut itselleni poron. Sanoinko itselleni? — En itselleni, vaan meille, sinulle ja minulle… Oi Ailini, kuvaile sielussasi niitä ihania hetkiä, joita vietämme talvisina iltoina, kun poro meitä kiidättää yli kimmeltävien lumikenttien ja tummansiniseltä taivaalta katselee onneamme sirpinterän muotoinen kuu ja hiljaiset, viattomat tähdet! Silloin me, Aili, laulamme yhdessä 'Juokse porosein', koska meillä silloin todella on poro. Ja me laulamme sen lappalaisilla sanoilla, jotka minä heti tänne tultuasi sinulle opetan, sillä lapin kieli on niin pehmoista, niin pehmoista… ja sen sointu helähtää ihan hopealle. — Oi Aili, tätä aikaa on armasta ajatella. — — — Jää hyvästi!