Olli."
* * * * *
Kumpuniemeltä 17 p. helmik. 189-.
"Olli oiva, oma lemmittyni! Et usko kuinka sinun kirjeesi minua riemastutti! Minun ihanteeni on ollut aina kultani ja rakastettuni kanssa saada Pohjolan lumoavassa kuutamoyössä ajella peuralla, tuolla tunturituulien huminaa rakastavalla juoksijalla. Ja tiedätkö, rakas Ollini, miksikä oikeastaan niin ihailen poroa? — Siksi että itsekkin olen samallainen huimapää ja tahtoisin, tahtoisin mennä niin että, niin että hurisee… niin että — mitenkä sanoisin — hiii jaa ja hei, pois edestä! Voi sinuas sinä oiva Olli, tiedä mikä kaunis eläin poro on! Sen haarasarvet, sen hienonhallava karva, sen mustat silmät… Mutta rakas, rakas Olli! Oletko ajatellut kaikkea? Tiedäs — minäpä sanon: Sinun pitää sille hankkia kaulaan seitsemän sointuäänistä tiukua — seitsemän… ei enempää eikä vähempää, sillä seitsemän on niin mukava luku. Ja sitten minä sille hankin — sinun avullasi — sinisen sitolkan — sininenhän on sinunkin mielivärisi — ja kultalangoilla minä sitten sen sitolkan kirjaelen karjalaiseen malliin. Me koristelemme sen yhdessä — sinä ja minä. Ja voi kuinka minä olen iloinen, kun sinä lupasit minulle opettaa sellaista kieltä, joka hopealle helähtää ja kuitenkin on niin pehmoista. Kiitos hyvä Olli! Oi jospa se aika pian joutuisi!
Oma onnellinen Ailisi.
P.S. Vuodenko päästä, vuodenko päästä siis vasta?"
* * * * *
Oli tuollainen leuto ja lauhkea sää, jommoista vain harvoin on Pohjan talvipakkasten lomassa. Taivas oli vaaleansininen ja sees, ainoastaan pari keveätä hattaraa viiletti valkein purjein hiljalleen sen lakeata rantaa kohden. Kalpea puolikuu katseli kainona kaareutuvalta sinilaelta ja tähdistä näkyivät kirkkaammin ainoastaan iltatähti ja Otavan seitsensikermä. Oi kuinka viehkeä ja soma oli tällainen ilta! Puut seisoivat tyvestä latvaan saakka valkoisessa huurteessa, hehkuvan puhtaina ja solakoina puolikuun liedossa hohteessa. Ei risahdusta kuulunut metsästä, jossa pakkasella useinkin pelottavasti rasahtaa ja paukahtaa. Eikä oksat, lumipinnat, liikkuneet eikä nuojuneet ylpeät latvat. Oli aivan, aivan tyyni…
Sellaisena lumoavana uinaili Korpirannan syrjäinen metsämäki, kun yhtäkkiä kuului outoa helinää loivan rinteen takaa ja pieni valkokarvainen jänis, joka kaikessa rauhassa juuri mennä kykki maantien yli pappilan hakalaihoa kohti, pysähtyi sitä pystyssä korvin kuuntelemaan ja oli hyvin kummastuksissaan, mitä se mahtoi olla. Mutta kun helinä tuntui tulevan aivan sitä kohti, säikähti se sydämmensä pohjasta ja laukkasi takaisin samoja jälkiä joita oli tullutkin ja jotka veivät suon yli syrjäiselle puroniitylle. Mutta helinä kuului yhä lähempää ja nyt eroitti jo ikäänkuin kiivasta kavionkopsetta sekä hiljaista laulunhyminää… Ja nyt lentää suhahti se yli sen kohdan, jossa jänis oli istunut. Ne ne olivat — Olli ja Aili.
Molemmat istuivat he samassa pulkassa, Olli perälautaan nojaten ja Aili hänen sylissään; sillä linnan ei pulkkaan mahtunut. Nuoren aviomiehen suurissa, ruskeissa silmissä kuvastui syvällistä, hiljaista riemua ja punaposkisen puolison katseesta säkenöi jokin hurja onnellisuus, kun hän hopeanraikkaalla äänellään lauloi noita "hopealle" helähtävän kielen sanoja: Njuolgis vuojjalam…, jotka Olli oli hänelle opettanut.