Poro juoksi niin että lumi ympärillä sinkoili ja savusi, ja olipa onnen varassa että pulkka myötämaassa ensinkään pystyssä pysyi. Mutta Ailista oli mieluista, kuta hurjemmin vain poro laukkasi, hän löi käsiään yhteen ja huuteli "hei" niin raikkaasti ja vallattomasti että Ollista tuntui kuin olisi hänen sydämmensä joka huudahduksella hypähtänyt kolme kyynärää ylöspäin ja sitten taas pudonnut entiselle sijalleen — Ailin viereen…
Tuulen vauhdilla kävi kulku yli kimmeltävän lumikentän, jota toiselta puolelta reunusti tasainen kuusimetsä ja jonka toisella puolella häämöitti louhinen kumpu, jolta piipotti muutamia keskenkasvuisia kelohonkia. Se oli kappale sydänmaan omituista luontoa. Siinä oli oikeastaan hyvin vähän kaunista ja ihailtavaa, mutta mikä maisema ei olisi ihana kuun valossa? Ja mikä maisema ei näyttäisi kauniilta ja tekisi valtavaa vaikutusta, kun siilien yhtyy jollain tavalla ihmissielun omituinen tunne-elämä? —
Koko ajan kun poro juoksi, lauleli Aili täydellä innostuksella, mutta kun tuli vastaan pitkän pitkä ja loiva mäki, niin että porokin vähitellen talttui kävelemään, silloin herkesi hän laulamasta ja huutamasta "hei!" ja näytti äkkiä vaipuvan omiin mietteisiinsä, ja silmät jäivät haaveellisina katselemaan kuuta. Ei Ollikaan tätä äänettömyyttä häirinnyt, istui vain tasaisesti hengittäen, oikea käsi hellävaroen kiedottuna Ailin solakan ja täyteläisen varren ympäri. Kuului ainoastaan poron tavallinen huohotus ja noiden seitsemän tiuvun yhteen sulava sointi…
— Aili! katkaisi vihdoin Olli tämän äänettömyyden hiljaisella äänellä.
— Olli?… Nuori vaimo säpsähti ja koetti kääntää päätään Olliin päin. Olli pani molemmat kätensä hiljaa takaapäin Ailin silmille.
— Olli! No?
— Niin, ei mitään… me — me… kahden… ja tällainen suloinen, lauha kuutamo. Minusta vain tuntui äsken, kun poro meitä lennätti alas rinnettä niiden korkeain korpikuusten välitse ja kuu sieltä välähti esiin metsän takaa, — minusta tuntui kuin pulkka, jossa istuimme, olisi ollut venhe, joka lentää alas kuohuvaa koskea ja minä muistin Oksasen ihanan ballaadin: Oi kuinka…
— Minä tiedän, minä tiedän! huudahti Aili. Ja yhteen ääneen he sen sanelivat…
"Oi, kuinka nyt kuolema kaunis ois —
Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!"
toisti Olli vielä puoli ääneen ja kuin itsekseen.