Seurasi taas hetken vaiti-olo, jonka liiteleviä mielikuvia tiukujen helkyntä yhä lisäsi.
— Olli! Arvaappas mitä minä sitten äsken tunsin, kun poro herkesi kävelyyn ja kuului näiden pikkutiukujen soma helinä? Niin, minusta oli kuin tuo helinä olisi ollut ihanaa soitantoa, ihanaa soitantoa kuutamoyössä ja silloin siirryin minä mielikuvitukseni siivillä tuonne kauvas, kauvas (hän viittasi etelää kohden) Itaalian rannoille, jossa muinen ihana Jessika Lorenzonsa kanssa haaveili, soitantoa nauttien kuutamossa, ja minusta tuntui kuni sinä Lorenzona olisit kuiskannut minulle, Jessikalle, nuot sanat:
"Kuin hiljaa kuudan tuolla kunnaall' uinaa,
Täss' istukaamme antain soiton äänten
Solua korviimme; yön tyyni hiljaus
Sävelten vienoon sulosointuun sopii!"
Aili oli niin liikutettu siitä mitä hän näitä sanoja lausuessaan
tunsi, että hänen silmänsä herahtivat hienoon vesikiehteeseen, ja
Olli tunsi hänen ruumiinsa värähtelevän sylissään. Vuorostaan lausui
Olli:
— Kuule Aili, vielä kauniimmat ovat minusta nämät Shakespearen
Lorenzon suuhun asettamat sanat:
"No istu armas! Kas kuin taivaan tanner
Kirkkaita kultakierikäit' on täynnä,
Ja pisku pieninkin, min tuolla näet,
Kulkeissaan niinkuin enkel' laulaa, yhtyin
Heleä-silmäisten keruubein kuoriin!
Niin sointuu kuolemattomien sielut,
Vaan me, niin kauvan kuin tää halpa tomu
Liallaan peittää sen, sit' emme kuule…"
— Ne ovat minun mielestäni ihanimmat ja syvällisimmät sanat, millä runoilija koskaan on kuutamotunnelmia esittänyt.
Ja ikäänkuin vaatiakseen tähtiä todistamaan mitä nyt sanoi, ojensi Olli oikean kätensä taivaan hopealla kirjailtua sinilakea kohti… Ja laski sen taas äkkiä alas ja antoi vaipua Ailin olkapäälle. —
— Olivatkohan he onnelliset? kysyi hiljaa Aili.
— Ketkä niin? Jessika ja Lorenzo? — olivat… ainakin runoilija antaa heidän olla niin onnellisia kuin on mahdollista maailman oloissa; vaan huomaa noita sanoja: