"Niin sointuu kuolemattomien sielut,
Vaan me, niin kauvan kuin tää halpa tomu
Liallaan peittää sen, sit' emme kuule…"

— Ah! kuiskasi Aili, — "halpa tomu" — "liallaan!"… niin kauvan emme kuule… — Kuule Olli! Mekinhän olemme onnelliset ja kuitenkin…

— Ja kuitenkin tunnemme molemmat kaihoa, jota emme voi oikein selittää, täydensi Olli. — Mitä se on tämä kaiho, tämä ikävä, tämä kaipaus? Mistä se johtuu ja miksi se on istutettu ihmiseen? Kuka tietää…

Hän vaikeni hetkeksi.

— Usein olen sitä miettinyt yksinäni vaeltaessani jotain talotonta taivalta, jossa ei mikään minua häiritse… En tiedä onko muiden laita samoin, mutta minua tämä omituinen ikävä enin ahdistaa silloin, kun on hiljainen tähti-yö taikka kuutamo niinkuin nyt. Silloin se siellä sisässäni itsestään viriää, ja on kuin hieno siniliekki söisi ytimiä ja luita, sielua — koko olemusta… Mitä se on? Miksikä se tuo tuntematon, jota en näe, jota en saavuta ja joka kumminkin minussa piilee — minä tunnen sen — miksikä se minut ikäänkuin masentaa, tekee minut maan tomuhiekkastakin pienemmäksi, tekee minut heikoksi, halvaksi ja mitättömäksi kuin ilman hyttysen, jonka kuka tahansa saa tappaa! Ja kuitenkin tuntuu minusta kuin minun pitäisi olla jotain enempää, jotain väkevämpää — ja kuin tämä juuri olisi alkuaan ollut minun tarkoitusperäni… — Oi Aili, en ole sitä sinulta vielä suoraan kysynyt, vaikka niin monesti olen aikonut, — hän hiljenti vähän ääntänsä, — uskotko sinä Jumalaan?

Olli irroitti kätensä vaimonsa ympäriltä ja kohotti päätänsä. Hänen silmissään hehkui jotain tuskanomaista. Kun ensimmäinen äännähdys kuului Ailin huulilta, nousi tumma puna hänen kasvoillensa. Hän ikäänkuin ujostui nyt sitä mitä juuri oli kysynyt. Kentiesi hänen ei sitä olisi pitänyt kysyä.

Mutta tyynesti, ikäänkuin kaukaista haavetta itselleen selittäen, vastasi Aili:

— Niin, Olli — uskonko minä Jumalaan?

Minä muistan lapsuuteni ajoilta erään tapauksen, joka muista voi tuntua hyvin mitättömältä, mutta minä sitä muistelen ja olen aina muistava kuin kaukaista häipyvää pyhää. Olin silloin ensi vuottani kaupungin koulussa. Lienenkö ollut vähemmin kehittynyt kuin muut tytöt — en tiedä — mutta minä muistan etteivät opettajat olleet minuun tyytyväiset ja varsinkin koulun johtajatar, joka opetti tärkeimpiä aineita ja joka luonnoltaan taisi olla kiivaampi, minua usein kaikkien kuullen nuhteli tietämättömyydestäni ja sanoi etten ollut lukenut läksyjäni. Muistan, kuinka kipeästi tämä minuun koski ja kuinka häpeän punat kohosivat poskilleni… kumminkin olin minä lukenut yhtä paljon, kentiesi enemmänkin kuin kuka tahansa toisista. Eräänä talvipäivänä, kun syyslukukausi, oli loppumaisillaan, oli minua taas sama johtajatar nuhdellut. Korvissani yhä vielä soi se tyrannimaisen mahtava ja samalla säälivänhalveksiva ääni, kun hän minulle sanoi: Ai, ai sitä Ailia! Mitenkähän sinun käy? ja veri sihisi päässäni ja minä loin silmäni alas laattiaan ja tuhersin itkua. Minä olin siinä äänessä kuulevinani tuomioni, että olin kaikista halvin ja mitättömin luokalla ja että minut muutetaan viimeiseksi istumaan… ja minusta siis ei ole mihinkään ja minä jään luokalle… Tämä tunto ja aavistus lankesi kuin lyijytaakka herkälle sydämmelleni. Kun heti sen jälkeen pidettiin tavanmukainen iltarukous, jossa jokainen oli opetettu ristissä käsin seisomaan pulpettinsa edessä, niin minäkin panin käteni ristiin ja hiljaa itsekseni rukoilin: "hyvä Jumala! Älä anna minun joutua häpeään koulussa! Lepytä opettajaini mieli ja anna heidän ajatella minusta hyvää! Amen." — Minä tuskin tajusin selvästi mitä rukoilin ja miten rukoilin — oli kuin joku olisi rukoillut minussa. En koskaan sitä ennen tiedä olleeni siinä mielentilassa kuin silloin. Koko ympäristöni oli ikäänkuin pois pyyhkäisty, sitä ei ollut — ja minä tunsin itseni vain kahden kesken jonkun pyhän ja voimakkaan kanssa, josta pyhyyttä ja voimaa minuunkin virtasi — ja se pyhyys oli — nyt sen tiedän — minun täydellinen nöyrtymiseni, minun täydellinen uskoni siitä että olin todella huono ja kehno sekä tarvitsin apua ja turvaa. Ja kun rukous loppui, palasin minä lohtuneempana, vaikka kyyneleet silmissä asuntopaikkaani. Kun muutaman päivän perästä oli todistusten jako, menin sinne pelolla ja suruissani. Mutta en tahtonut uskoa korviani, kun nimeäni mainittiin — ensimmäisenä. Ujostellen ja punehtuvin kasvoin riensin ottamaan todistukseni opettajan kädestä… Vielä tänä hetkenä olen varma siitä että se, jota olin rukoillut, oli todellakin Jumala — Jumala, joka tekee ihmeitä, Jumala, joka auttaa ja joka tekee mahdottomankin mahdolliseksi… Hän oli kuullut minun lapsekkaasta sydämmestäni lähteneen huokauksen ja kääntänyt opettajaini mielen… Mutta Hän, jota kohtaan minä tämän ihmeellisen sallimuksen tapahtuessa ensimmältä tunsin hämmästynyttä ja iloista kiitollisuutta, Hän oli näkymätön, minä en voinut Hänen syliinsä heittäytyä niinkuin siellä kotona isäni syliin, minä en voinut Häntä käsin koskea enkä hänelle kaunista todistustani näyttää. Ja koko se kunnia, joka minulle suotiin, kohdistui sentähden vain minuun itseeni: minähän olin omalla työlläni sen ansainnut…

— Aili, kuinka sinä puhut kummallisesti, tämmöistä en ikinä ennen ole sinusta kuvitellut. Tuskin uskon sinua samaksi, joka äskettäin vallattomana ja reippaana lauleli niin että kajahteli kuutamoinen kangas!