— Niin, jahka tästä ilmat selviytyvät ja tuulet tasaantuvat! väitin minä koettaen näyttää niin toivorikkaalta kuin mahdollista.
Ja purjeiden poiskorjaaminen jäi yhä toistaiseksi. Sellaisten keskustelujen perästä heitin sadeviitan hartioilleni ja kuljin alas rantaan katsomaan, oliko purjeilla todella pahakin hätä siellä sateessa ja oliko itse paatti pysynyt paikallaan yöksi nousseessa myrskyssä… Paikallaan se aina oli, itse olin sen lujasti sekä keulasta että perästä köysillä tiukottanut laiturin suuriin kiviin; se kiikkui hiljakseen aallokossa komeasti kohoillen harmajaa taivasta vasten punaisine mastoineen ja keularaakoineen. Eikä ollut päässyt pahasti hankautumaan koskaan, vaikka ei ollutkaan oikeita "viilareita". Hyvässä suojassa se tuulilta oli siinä rantahietikon ja laiturin välissä, mihin ainoastaan etelätuulen laineet pääsivät hyökyinään. Mutta purjeet olivat likomärjät ja vettä oli yli pohjateljojen…
Vaan rakas se on minulle noinkin. Leveällä äyskärillä alan viskata vettä järveen, seisten itsekkin pieksusaappaineni läikehtivässä lammikossa… Minusta on veden viskaaminen tästä venheestä mieluista työtä, joka virkistävästi vaikuttaa ruumiiseen ja sieluun. Mutta purjeita en minä voi saada kuiviksi, vaikka ne nostankin "pirkkelillä" ylös liehumaan ja jään laiturille vartomaan… Silloin samassa tulla sorisee taas sadekuuro eivätkä ne ole ehtineet kuivahtaakkaan. Ne ovat alituisesta märkyydestä mustenneet ja raskaat niinkuin lyijy. Ei suotta isä pelkää niiden homehtuvan. Purje-parat…
Mutta en niitä vielä henno pois korjata, en raahdi irti ottaa hyvästi kiilatuita mastoja ja pyöriinsä taitavasti pujotettuja vetonuoria, en vaikka mikä… Sehän olisi samaa kuin sanoa hyvästit purjehdukselle, ainoalle armaalle, joka täällä kaukaisessa sydänmaassa henkeäni ylläpitää! Jätän purren vielä koskematta, jätän purjeet paikoilleen, märkinäkin. Ehkä huomenna on vihdoin sopiva sää, myrsky laantuu ja aurinko paistaa, ehkä huomenna saattaa purjehtia?…
Ei saattanut huomenna, ei ylihuomenna, eikä yhtenäkään seuraavistakaan päivistä. Yhä vain satoi, satoi ja satamasta herettyäkin satoi…
— Voi voi, etkö sinä vieläkään ole ottanut irti niitä paatin purjeita? tuskaili isäukko sitten eräänä aamuna taas minulta tiedustellen. — Nehän ihan mätänevät sinne rantaan!
— Ne ovat vanhastaankin pilalla, arvelen minä, keksien verukkeita viivyttelyyni. — Ne eivät siitään pääse enää pahemmiksi, vaikka kuinka kastunevat. Tulevana kesänä saapi jo laittaa uudet purjeet…
— Mutta näethän sinä itsekkin, ettei nyt enää tule purjehdusilmaa, miks'et ota niitä pois? Nythän on jo lokakuu menossa, kohta tulee talvikin ja järvi jäätyy.
Parasta että nyt heti menet niitä ottamaan…
— En hennoisi isä, en hennoisi vielä… mutta olkoon! minä lähden!